Päätöksenteon ABC; ”Mitä minä sanoin…”

Tuttu lause työelämässä. Jälkibesserwisserin tunnuslause. Jokin kun menee pieleen, niin sitten jarrumiehet kiljuvat riemusta.

Yleensä tällaisia tilanteita syntyy, kun joukossa on joku rohkea päätöksentekijä. Hän tekee hurjan määrän päätöksiä siinä ajassa, kun toiset vielä miettivät, että mistähän pitäisi päättää. Yleensä tämän rohkean päätöksentekijän päätöksistä suuri osa onnistuu ja pienempi osa epäonnistuu. Summana saadaan positiivinen saldo.

Valitettavasti vain nämä epäonnistumiset nousevat otsikoihin ja alkaa tämän päätöksentekijän lahtaaminen. ”Kaveri teki 10.000€:n virhepäätöksen”, eikä kukaan puhu siitä, että samassa ajassa tuli positiivista saldoa 50.000€ muilla päätöksillä.

Perinteisissä funktionaalisissa organisaatioissa tämä on hyvin tuttua. Siksi juuri niissä ei saadakaan juuri mitään muutoksia kovin tehokkaasti aikaiseksi. Prosessiorganisaatio taas oppii pitämään mölyt mahassaan ja korjaamaan virhepäätökset. Se toimii kun kerta jengi uskaltaa.

Luin joskus aikoinaan lehdestä, että Kempin toimitusjohtaja kertoi ehtivänsä aamulla tekemään jo 5 väärääkin päätöstä, kun toiset vielä miettivät ensimmäistä päätöstä. Kuulostaa toimivalta systeemiltä… Kuinka paljon päätöksiä tehdään paikassa, jossa kaikki pitää osua 100 % oikein?

Haluaisinko istua lentokoneessa, jonka kapteeni on juuri lukenut blogikirjoitukseni? En, jos hän jätti jutun lukemisen tähän kohtaan.

Pitää muistaa aina myös riskit. Jos kysymyksessä on ihmishenget tai muu turvallisuus, niin pitää aina valita riskittömämpi vaihtoehto. Aivan kuten omia jälkeläisiäni olen opettanut: ”Jos mietit, että uskallanko ohittaa tuon edellä menevän auton ja olet epävarma, niin valitse jonossa pysyminen.”

Mutta jos kysymyksessä on vaikkapa raha, niin täytyy uskaltaa.

Eli tämän päivän työelämä tarvitsee vain rohkeutta , rohkeutta ja rohkeutta.

Sosiaalinen media Jobberissa

Sen verran on kertynyt käyttökokemuksia sosiaalisen median käyttämisestä työyhteisöissä, että sitä voi hieman purkaa näin julkisestikin.

Kun suomalainen kirjoittaa sosiaaliseen mediaan, niin hän joutuu antamaan samalla palan omasta salatusta ajatusmaailmastaan työyhteisön käyttöön. Tämä on se varsinainen ongelma. Miksi minun pitäisi julkaista mitään? Eikö riitä, että luen sitä? Tästä kertoo myös se, että usean tehtaan muodostamassa toimitusketjussa Jobberissa esiintynyt asia on myös puheenaiheena kahvipöytäkeskusteluissa, mutta välttämättä asiaa ei kommentoida samassa foorumissa, kuin mistä siitä on luettu.

Mikä tämän asian muuttaa? ”Matkustaja näki lentokoneen pyörän irtoavan, ei kertonut miehistölle”. Näin otsikoi Iltasanomat parisen viikkoa sitten. Mitenkäs tässä vastuu menee, eli kenen kuuluu kertoa kenelle ja mitä? Löytyy meistä varmasti tuollaisiakin matkustajia, mutta suurempi osa meistä tajuaa, että kohta on ”oma lehmä ojassa”. Etenkin laskeutumisvaiheessa, jossa se pyörä on tuiki tärkeä maallikonkin mielestä. Jos en toimi ja kerro tietojani, niin huonosti käy. Jos kerron, niin minulla on paremmat mahdollisuudet selvitä.

Busineksessa tuo kaikki toimii aivan samoin. Jos emme auta toisiamme toimimaan paremmin, niin todennäköisesti meitä odottaa huonompi tulevaisuus. Todennäköisyyksillä tässä pelataan, aivan kuten pokeripelissä. Tämän ymmärtäminen on se probleema. Eräässäkin yrityksessä yritin perustella muutoksen tärkeyttä sillä, että yritys jakoi palkkoina vuodessa 10.000.000 € ja sillä satsauksella omistaja sai 150.000 €:n tuloksen. Eli kummalle toiminta on tärkeämpää; Omistajalle vai henkilöstölle?

Todellisuudessa tuo lentokone-esimerkki oli n. 1 tunnin ajan Iltasanomien sivuilla. Sitten se muuttui sellaiseksi, että matkustaja olikin kertonut havaintonsa miehistölle. Ja onnistuivat laskeutumaan turvallisesti kentälle. Alkuperäinen otsikko oli päässyt jopa kansainvälisten tietotoimistojen seulasta läpi.

Kokemuksista voisi mainita sen verran, anteeksi vain asiantuntijat, että ehkä somen käyttöönoton vaikeutta on hieman liioiteltu asiantuntijafoorumeissa. Lopultahan kysymyksessä on vähän niin kuin puhelimen tai sähköpostin käyttöönotto tai palaveriin osallistuminen. Ei niihinkään koskaan tarvinnut koulutusta (paitsi toki peruskoulutus). ”Osaaminen syntyy yrittämisen halusta” kertoi aikoinaan vanha K-kaupan mainos. Jos koetaan hyödylliseksi, niin käytetään.

Jobberin eduksi voisi mainita sen, että se on kehitetty sellaiseksi, että sen pystyvät omaksumaan myös ne suuret ikäluokat, joita työpaikat ovat pullollaan. Heidän osaamisensahan ja kokemukset meidän pitää pystyä hyödyntämään. Ja samalla kun nämä suuret ikäluokat eläköityvät, niin heillä pitäisi olla valmiudet hyödyntää sosiaalisia medioita ja nettiä myös eläkkeellä ollessaan. Maailma toimii 10 vuoden kuluttua vielä enemmän netin kautta ja jos emme osaa hyödyntää sitä, niin yhteiskunta ei myöskään osaa meitä enää palvella tasapuolisesti. Tästä on odotettavissa vakava ongelma… Poliitikot herätkää!

Lehdistötiedote

03.10.2011 Karkkila

Suomalainen sosiaalisen median työkalu kokeilukäyttöön terveydenhuoltoon

Vemo Oy:n kehittämä Jobberi-niminen sosiaalisen median työkalu otetaan koekäyttöön Forssan seudun terveydenhuollon kuntayhtymässä (FSTKY). Mukaan liittyy 70 hengen ryhmä ja sen tarkoituksena on tukea siellä alkavaa kehityshanketta.

Jobberi on ollut koekäytössä toukokuusta lähtien Fenestra Oy:n ikkunavalmistuksen toimitusketjussa. 4 eri tehdasta on yhdistetty käyttämään samaa työkalua. Mukana ovat Fenestra Oy:n Forssan sekä Kuopion tehtaat. Lisäksi Hydro Aluminium Salko Oy Forssasta sekä Pilkington Finland Oy:n Forssan tehdas ovat alihankkijoina mukana.

Jobberi on netissä toimiva tietokoneohjelma. Jobberin kaltaista apua tarvitaan, kun tietoa pitää saada nopeasti siirrettyä eri toimipisteiden välillä. Prosessien jatkuvassa parantamisessa Jobberilla on merkittävä rooli, koska tietoa pystytään keräämään ja jakamaan koko toimitusprosessista. Jobberissa on yhdistetty perinteisen johtamisen ja uuden sukupolven ajattelumallit.

Jobberia on ollut toteuttamassa forssalainen Lasoft Oy, joka on toiminut Vemo Oy:n alihankkijana.

Vemo Oy on karkkilalainen muutosvalmennusyritys. Se on perustettu v. 2006.

Lisätietoja: Toimitusjohtaja Jarmo Koivisto, Vemo Oy, p. 0500 411006 jarmo.koivisto@vemo.fi

Säästin 1100€ sosiaalisen median avulla !

Meidän perheen naisilla, vaimoni ja tyttäreni, on käytössään vanhahko Audi A4. Jostakin Saksanmaalta muutama vuosi sitten tuotu ja käytettynä meille ostettu. Auto on toiminut hienosti ja ongelmitta jo 3 vuotta. Siinä on alkuperäisasennuksena xenon-valot, jotka käytännössä ovat ”loisteputkia”. Ihan sama kuin kodeissamme hehkulamput (halogeenit autossa) ja loistevalot (xenon autossa).  Nykyisin monessa uudessa autossa vakiona.

Eräänä päivänä viat sitten alkoivat, toinen xenon oli pimeänä. Voi surkeus, tiesin, että polttimot ovat kalliita ja vaihtaminenkin on ammattimiehen työtä korkean jännitteen vuoksi. Varasin ajan tutusta korjaamosta paikkakunnalta ja pyysin, että vaihtavat sitten toisenkin polttimon samoin tein. Ja näin he myös tekivät.

Hain auton ja testasin, että hienosti pelittävät molemmat valot. Tytär lähti käymään kaverinsa luona autollaan. Kun hän tuli parin tunnin kuluttua takaisin ja kaarsi portistamme sisään, niin huomasin keittiön ikkunasta katsoessani, että toinen xenon olikin pimeänä. Olipas surkea homma. Jotakin harakiripolttimoita ovat ilmeisesti sinne lykänneet, surkeaa Kiinan kamaa.

Seuraavana aamuna kävin testaamassa auton valot ja huomasin kauhukseni, että toinenkin xenon oli pimeänä. Nyt autossa ei ollut lähivaloja ollenkaan. Soitin heti korjaamolle ja kerroin tilanteen ja että autoon tarvitaan kiireesti valot, ei naisia voi päästää valottomana tien päälle, ainakaan Suomessa. Korjaamon omistaja osoittautuikin varsinaiseksi asiakaspalvelijaksi. ”Ei onnistu sitten millään, olen jäämässä itse lomille ja täällä on kaikille äijille töitä piha täynnä.” Vaikka yritin kuinka vedota auton käyttökelvottomuuteen ilman valoja, niin hän ei antanut periksi. Löin luurin kiinni. Olisin lyönyt sen vielä kovempaa mutta kun tuo älypuhelimen kosketusnäyttö ei oikein ole siihen paras mahdollinen. Olipa palkinto 30 vuoden asiakassuhteesta tähän korjaamoon.

Tilanne jäi valitettavasti sellaiseksi, että vasta 2 viikon kuluttua saisimme apua kyseisestä korjaamosta, vaikka ei enää tehnyt mieli asioida siellä. Mutta pakko mikä pakko näin pienellä paikkakunnalla. Neuvoin tytärtä ajamaan sumuvaloilla päiväsaikaan ja välttämään hämärässä ajoa. Ja jos pakosta joutuu ajamaan, niin käyttäköön sitten pitkiä valoja. Näin tytär sitten tekikin mutta mussutti joka päivä, että valot täytyy saada kuntoon.

2 viikon kuluttua auto meni uudelleen samaan korjaamoon. Lopputulos: Eivät saaneet valoja palamaan. Vanhaa ehjää polttimoakin testasivat, mutta sekään ei enää toiminut. Korjaamon omistaja totesi vain, etteivät osaa enää tehdä mitään. Heidän ammattitaitonsa ei riitä tähän asiaan (hienosti tunnustettu) ja kehotti viemään auton Audi-huoltoon.

Voihan viulu, tämä ei ollut kivaa. Tiesin, että Audi-huolto on niin kallis, että kun sinne vie vanhan auton, niin lasku saattaa ylittää kaikki kuvitelmat kalleudesta. Minulle jäi ainoaksi keinoksi löytää tämän asian asiantuntijat. Ne, jotka ovat itse painineet tällaisen samanlaisen ongelman kanssa. Niinpä lähdin googlettamaan tietokoneellani ”audi a4 xenon”. Lopulta päädyin Audi-foorumiin, jossa oli hirmu määrä erilaisia kertomuksia Audien vioista. Löysin jutun vuodelta 2008, jossa joku kertoi, että oli vaihtanut polttimot ja valot eivät olleet palaneet kuin 2 päivää. Tässä oli siis kohtalotoveri. Tajusin, että kysymyksessä oli 3 vuotta vanha keskustelu mutta sen tietosisällöllä oli edelleen suuri arvo, koska autot olivat vanhempaa vuosimallia. Eli jos joku olisi todennut, että tieto on vanhentunutta ja poistanut keskustelun, niin en olisi pystynyt ratkaisemaan ongelmaani.

Rekisteröidyin kyseiselle foorumille ja heitin oman ongelmani. Seuraavana päivänä siihen oli jo tullut vastauksia. Epäilivät, että ballastit (kuristimet) olivat menneet. Molemmissa umpioissa oli kuulemma ballastit eli 2 kpl. Joku myös kertoi, että kyseiset ballastit maksavat Audi-huollossa 480€/kpl eli yhteensä 960€. Ja siihen kun lisätään 2-3 tuntia työtä, niin päädyttäisiin loppulaskuun 1300€. Ai niin polttimot tietenkin itsessään ovat ainakin 70€/kpl eli loppulasku onkin 1440€.

Mietiskelin ja laskeskeli, että jos auton käypä hinta on tänä päivänä vaikkapa 10.000€, niin lähivalojen valojen polttimoiden vaihto maksaa 14% auton hinnasta! Tässähän ei ole mitään järkeä. Ainoastaan rikkailla on varaa ajaa näin vanhoilla autoilla. No onneksi vaimo on…

Palasin takaisin sosiaalisen median äärelle. ”Eikö mistään muualta saa noita ballasteja?” kysyin. Parin tunnin päästä eräs reipas kaveri oli vastannut, että käytettynä niitä saattaa löytää 150€/kpl. Myöhemmin eräs kaveri kirjoitti, että ainakin Hessumobiili oli kuulemma myynyt Audiin sopivia komponentteja 97€/kpl mutta hänellä ei ollut kokemusta asiasta.

Pläräsin Hessumobiilin kotisivuille. Olipa hyvin vanhaa tietoa. Eikä haku antanut ainakaan mitään xenonin ballasteista. Puhelinnumerokin oli 09-alkuinen, joita ei enää firmoissa usein näe. Otin ja soitin sinne ja esitin asiani. Kaveri tutki omalta koneeltaan ja totesi, ettei tuollaisella tuotenimellä löydy heiltä tuotteita valitettavasti. Sitten muistin, että sosiaalisessa mediassa joku oli kertonut jopa kyseisen ballastin tuotekoodin ja kaivoin sen esiin. Heitin numerosarjan puhelimessa ja kaveri sanoi, että ”Nyt löytyi, on iltapäivällä klo 15 täällä”. Jesss! Nyt pelaa tämä systeemi. Uskaltauduin kysymään hintaa ja hän totesi, että 98,50€/kpl. Jippii! Tilaa minulle 2kpl, tulen ne tänään hakemaan.

Niin minä ne sitten hain Vantaalta. Matkalla mietin, että missähän minä saan nämä vaihdatettua. Itse en ainakaan moiseen ryhdy. Tosin joku oli väittänyt, että tuon mallisen Audin umpioiden irrotus on maailman yksinkertaisin juttu.

Tutustuin sosiaalisessa mediassa umpion vaihto-ohjeisiin. Siellä oli jopa linkki jenkkisivuille, jossa oli 7 sekunnin video Audin valojen liittimen irrottamisesta. Onpas tämä helppoa. Tutkin vielä juttuja ja löysin kohdan, jossa kerrottiin umpion olevan vain 4 ruuvilla kiinni ja niistäkin kahta tarvitsee vain löysätä. Olenhan minä Volvo Amazoniinkin tehnyt moottoriremontin, niin miksen minä saisi 4 ruuvia auki. Tosin Amazon-ajoista on nyt vierähtänyt lähes 40 vuotta.

Syöksyin pihalla seisovan Audin kimppuun. Tiesin jo etukäteen, että olivat torx-ruuveja, joten avaimet otin valmiiksi. Avasin konepellin ja sieltähän nuo 4 ruuvia löytyivät hyvin nopeasti. Umpiot irti, ballastien vaihto ja takaisin kiinni. Yhteensä 45 minuuttia. Ei hullummin. Ja mikä tärkeintä, valot toimivat täydellisesti automaattisine korkeussäätöineen.

Koska minua oli niin hienosti autettu sosiaalisessa mediassa, niin päätin itse kirjoittaa myös kertomuksen sinne, että miten minä tilanteen sain hoidettua. Näin saavat sitten muutkin hyödynnettyä sitä tietoa, kun näitä tapauksia varmasti vielä tulee. Minulle tuli siitä hyvä mieli. Minua autettiin ja sain auttaa seuraavia.

Vaimoni ja tyttäreni nimittivät minut maailman parhaaksi valokorjaajaksi :). Sir remonttiritari melkein.

Saattoihan asiaan myös vaikuttaa se, että entisessä elämässäni olin ollut mukana tekemässä yhteensä 500 miljoonaa kuristinta.

TARINAN OPETUS:

Koska halusin tietää hyvin tarkasti rajatusta ongelmasta, niin piti ensin löytää ne henkilöt, jotka ongelman kanssa olivat jo painineet. Onneksi automiehet ainakin näyttävät kertovan avoimesti kokemuksistaan.

Minun piti ”parempi viiden minuutin häpeä kuin vuoden katua” tyylillä kirjoittaa omalla nimelläni Audi-foorumin sosiaaliseen mediaan. Minun täytyi siis nöyrtyä asian edessä.

Jos olisin antanut heti periksi kun Hessumobiilin myyjä sanoi, ettei valitettavasti löydy, niin olisin päätynyt 1440€:n remonttiin. Eli tiedon kerääminen ja hallitseminen on siviilissäkin tärkeää. Hessumobiilin tietojärjestelmät eivät ilmeisesti pystyneet löytämään tuotetta sillä toisella koodilla.

Kuinka paljon häviävät ne, jotka eivät ollenkaan käytä sosiaalisen median apuja…

Jos ihminen on nyt 55-vuotias, eikä ole koskaan googlettanut, niin pystyykö yhteiskunta palvelemaan häntä 10 vuoden päästä tasavertaisena sellaisen kanssa, joka on hakenut kaiken mahdollisen tiedon sosiaalisesta mediasta tai muualta netistä jo tänään?

Juustohöyläsaneeraus vai jotakin uskottavampaa

Usein olen törmännyt tilanteisiin, joissa toiminta pyörii tappiollisena ja ainoana keinona nähdään volyymin kasvattaminen. Toimitusjohtaja seisoo tuskissaan hallituksen edessä esittelemässä juustohöyläsaneerausta, jolla toki saadaan tuloksia paranemaan, mutta hitaasti. Tuntuu joskus, että maan kohoamisilmiölläkin on nopeampi vaikutus tilanteeseen.

Volyymin kasvattamisella on tunnetut seuraukset. Markkinaosuuksia joudutaan ottamaan kilpailijoilta alennetuilla hinnoilla ja sitten kuvitellaan, että kilpailija tyytyy siihen. Se ei ole oikea ratkaisu.

Entinen esimieheni totesi, että ”katekertymä on liian pieni tai katetarve on liian suuri”, kun oltiin kovasti pakkasella. Yksinkertaista kauppaopiston liiketoimintalaskentaa. Kumpi valitaan. Vastaus: Se, johon pystymme itse vaikuttamaan eli katetarvetta täytyy pienentää.

Erään 3 miljoonan liikevaihdon, mutta tappiollisen, yrityksen toimitusjohtaja totesi minulle nuo maagiset sanat: ”Volyymia täytyy saada kasvatettua”. Minun oli pakko hänelle vastata, että tiedän vaikka kuinka monta 3 miljoonan liikevaihdon yritystä, jotka pyörivät voitollisena.

Olin myös mukana eräässä tilanteessa, jossa operatiivinen tulos oli -40% ja temppuna tälle odoteltiin volyymin nousua. Sitä oli odoteltu viimeiset 10 vuotta, enemmän tai vähemmän pakkasella. Teimme tähän tilanteeseen niin rajut saneeraukset, että toiminta kääntyi voitolliseksi vuoden päästä saneerauksen aloituksesta. Tärkeintä meille oli se, että emme TAAS uskoneet volyymin nousuun.

Maakravusta maakravuksi, osa IV

Seuraavana viikonloppuna tapahtuisi May Ben viimeinen siirto-osuus kotisatamaansa Helsinkiin. Vaimo urheasti lupasi lähteä kaverikseni. Henkilökohtaisesti tämä oli minulle suurin luottamuksenosoitus sitten kirkon alttarilla tapahtuneen "tahdon" ilmaisun. Viikolla kävin ostamassa uuden laturin ja tein koneelle muitakin huoltotöitä.

Koitti lauantaiaamu. Tavarat autoon ja nokka kohti Tammisaarta.

Kello oli aamulla 5 kun Mayben diesel hyrähti käymään, irrotin veneen ja matka alkoi. Poijukin oli jo näköjään oppinut läksynsä eikä kiusannut meitä. Sää oli aurinkoinen ja ihanteellinen n. 15 tunnin matkaa varten.

Olimme ajaneet n. 1.5 tuntia, kun tuttu kilkutus alkoi muuttumaan ääneltään erilaiseksi. Aikaisemman yhden sepän takomisen ääni muuttui sellaiseksi kuin tusina seppiä olisi takonut eri tahtiin alasinta. En ehtinyt edes vaihdevivulle kun moottorin kierrokset alkoivat putoamaan, sitten valtava paukahdus ja olimme purjeveneessä ilman purjeita tuulen armoilla. Vaihteisto sanoi nimittäin työsopimuksensa irti. Kosketin laatikkoa kädelläni ja poltin heti sormeni. Siinä oli siis syy savuun, joka oli vaivannut Raumalta asti. 

Ei auttanut itku, ei potkiminen, ei mököttäminen eikä edes vaimon haukkuminen. Olimme kertakaikkiaan tuuliajolla, onneksi tosin kapeassa salmessa ja lähin saari oli muutaman kymmenen metrin päässä. Tuuli painoi meitä saarta kohti ja annoin tuulen tehdä työtään. Vene karahti rantakivikkoon ja sidoin veneen kiinni puuhun.

Tein tilanneanalyysin: Vaihdelaatikko sökö, vene ei siis omin avuin liiku mihinkään tai ei ainakaan hallittuun suuntaan. Soittaisinko lähtösatamaan ja pyytäisin hinausapua vai odotanko jotakin ohimenevää venettä hinaamaan. Entäs se, että tavarat ja vaimo rantaan. Vene ajoväylän ulkopuolelle ja pohjatappi irti. Tämä tuntui siinä vaiheessa täysin järkevältä vaihtoehdolta paitsi, ettei venettä pystynyt liikuttamaan ja toimisiko pohjatappikaan.

Miksi taas tällainen epäonni ? Okei, veneily on haasteita täynnä. May Bessä oli autosta otettu 4-vaihteinen laatikko ja sillä yleensä ajettiin 3-vaihteella paitsi peruutettaessa oli normaali auton pakki. Toimisikohan pakki? Testasin; Kytkin pohjaan, vaihde pakille ja kytkin varovasti ylös-HIRVEÄ RÄÄKÄISY-kuin olisin astunut 100 kissanhännän päälle yhtäaikaa. Testasin myös muut vaihteet samalla tuloksella paitsi 4-vaihde. Se nimittäin sai potkurin pyörimään, kunhan ei päästänyt kytkintä kokonaan ylös. Siinä oli pelastus.

Nokan käänsin kepin kanssa kohti lähtösatamaa, vaimo ruoriin ja itse olin ylivaihdemestarina. Liirasin kytkimellä ja pääsimme etenemään n. puolella vauhdilla. Matkalla meidät pysäytti vene, jonka kippari kertoi heidän olleen yöllä karilla ja nyt he etsivät reittiä Inkooseen. Voi, voi ajattelin minä. Katsoin kartasta ja kerroin, että tuohon suuntaan 7 km (minä kun en merimaileja vieläkään osaa käyttää) ja sitten kohti itää. Kiittivät ja käänsivät veneensä kohti opastamaani suuntaa. Jäin toki ihmettelemään kun eivät kysyneet missä ovat kartalla. Se kun on ainoa turvallinen tapa liikkua merellä. No toisaalta siinä oli myös selitys karille ajoon. Olisikohan meidänkin sankarillisempaa kertoa lapsille, että ajoimme karille ja vene hajosi. Tai että valaskala hyppäsi eteen ja jouduin lyömään täydestä vauhdista pakin päälle. Tai Silja Symphony jäi alle ja savupiippu moksautti vaihdelaatikkoon. No ehkä silti ei.

Kolmen tunnin ajon jälkeen saavuimme takaisin lähtösatamaan kytkinjalka ihan turtana. En uskaltanut vaimolle viisastella, että nyt kun olisi ollut purjevene niin tuskin olisi ollut tällaista murhetta. No May Behän ei ollut kallellaan, joka oli kai tärkein ominaisuus Tarjalle.

Kamat autoon. Kävin kertomassa sataman omistajalle tilanteen ja hän kertoi, että voimme jättää veneen sinne. Sitten kotiin hiljaisuuden vallitessa.

Mietin kotona miten saan laatikon irrotettua. Se kun oli veneen syvimmässä kohdassa pilssissä. Minä saisin sen irti veneen ulkopuolelta moottorisahan kanssa mutta kuka paikkaisi sitten veneen. Soitin Öhmanin Jussille, joka lupasi tulla apuun.

Kävimme irrottamassa laatikon. Voin sanoa, että minun tehtävänäni oli oikeastaan ojennella työkaluja ja Jussi kangotteli laatikon irti parissa tunnissa.

Maanantaina alkoi hillitön vaihdelaatikon metsästys läheisistä autohajottamoista. Perkinsejä oli kuulemma käytetty melkein minkälaisessa kulkupelissä tahansa. Mopot olivat kai ainoat, joista niitä ei löytynyt. Transit ei, Volga ei (luojan kiitos), Trader ei, Valmet ei, leikkuupuimuri ei. Johan on vaikeaa. 

Ei syntynyt tulosta ja olin edelleen ilman laatikkoa. Soitin Manelle Lapualle ja kerroin tilanteen. Lapualla kun löytyi vieläkin Transit-miehiä. Ei mennyt kuin pari tuntia ja hän oli 70-luvun Bedfordin vieressä. Tuntomerkit täsmäsivät täydellisesti ja oli 250 mk:lla uuden laatikon omistaja.

Kävimme viikolla asentamassa laatikon ja testauksessa May Be osoittautui ykkösluokan huvipurreksi. Ei kilkatusta, ei muutakaan melua, ei savua, ei polttoöljyn hajua jne. VAUTSI.

SEURAAVA YRITYS

 Seuraava lauantai tuli. Vaimo oli, ihme ja kumma, valmiina edelleen lähtemään merelle. Matka alkoi hienosti. Uuden laatikon kanssa veneellä pystyi ajamaan jopa 4-vaihteella. Se vähensi moottorin kierroksia ja melua korvalle sopivammaksi. Se oli myös suora vaihde, joka kesti pitkää ajoa paremmin. 

Aurinko posotti täydellä terällä ja tuntuipa melkein kuin olisimme olleet love boatissa. Istuimme kattoluukun reunalla ja otimme aurinkoa nauttien jatkuvasti vaihtuvasta maisemasta. Tosin huonona puolena siinä on se, että aurinko kun posotti etelästä ja me ajoimme itään, niin oikea puoli kehosta ruskettuikin oikein mukavasti vasemman puolen kustannuksella. Muiden veneilijöiden vuoksi en kehdannut ajaa selkä menosuuntaan. Asettelin matkan aikana myös kokolattiamattovuorauksen veneen sisustaan. Tämä lisäsi luxus-risteilyn tuntua entisestään.

 Pysähdyimme Inkoon tietämillä tankkaamassa ja samalla kävimme juomassa siiderit. May Ben vanhahko olemus erottui muiden veneiden joukosta selvästi. No moni kakku päältä kaunis. May Be tosin ei ollut edes päältä.

Matka Hesaan sujui onnellisten hetkien merkeissä ja vaimo totteli kapteenin jokaista käskyä minkä muistan varmasti loppu ikäni. Illansuussa saimme pääkaupungin näkyviin ja rantauduimme venepaikallemme nro 15. Kaisaniemenrannassa. Siskon perhe oli Linnanmäellä ja tulivat hakemaan meitä. Otimme kalleimmat aarteet veneestä mukaan ja lukitsimme sen. Saisipa May Be olla viikon kesälomalla, kunnes taas ensi viikonloppuna olisi työviikonloppu veneellä meinaan.

TURVALLISESTI KOTISATAMASSA

 Viikko kului ajatusten meressä. Lauantaina lähdimme Tomia lukuunottamatta veneelle ja toki eväät mukana.

Kansiluukun avattuani silmäni havahtuivat lattialla lilluvaan vesimassaan. Mitä ihmettä; Onko pilssipumppu lakannut pumppaamasta? Laskeuduin veneen uumeniin ja pyysin muuta perhettä odottamaan rannalla. Tavaratkin näyttivät olevan hujan hajan sisustassa. Joku perhanan kaahari muskeliveneellään on tietenkin aiheuttanut aaltoja ja tavarat menneet siitä syystä sekaisin. Olin tässä uskossa minuutin kunnes tajusin, etteivät kalastustarvikkeet lentele pitkin veneen sisätiloja suljetusta laukusta. Tarkistin takaluukun ja BINGO. Sulkulukot olivat tipotiessään ja kannessa selvät murtautumisen jäljet. Jippii meillä onkin näemmä kimppavene; kyytiläiset vain kateissa.

 Tutkiskelun jälkeen ilmenivät seuraavat katoamiset: Puukkosatsi, merikartta, MB-lippis, iso venekompanssi ja käsikompanssi ym. ym. Kaikki säilykelihat oli syöty. Ainoastaan pari purkkia hernesoppaa eivät olleet kelvanneet nirsoille varkaillemme. No okei sehän oli selvä vaihtokauppa. Kemiallinen WC oli nimittäin aivan täynnä tavaraa, jota en sen tarkemmin halunnut tutkia. Siellä oli siis asuttu ilmeisesti koko viikko. Onneksi puukkosatsi ei tullut rintakehääni vastaan luukkua avatessani, ajattelin positiivisesti.

Pahempi juttu oli veneen sähköt. Ne olivat täysin kateissa pilssipumppua myöten. Tällä vauhdilla vene uppoaisi muutamassa päivässä. Irrotin autosta akun ja sijoitin sen veneeseen. Työkalujen puutteen takia onnistuin kytkemään sen vain käynnistyskaapelien avulla veneen toiseen akkuun (toisen olin laittanut autoon jotta pääsisimme kotiin). Irrottelemalla ja repimällä onnistuin tunnin kuluessa saamaan pilssipumpun toimintaan. Se rauhoitti kummasti sydämen sykettä. Veneen lattialla oli sähkökytkentäsyherö a la Jarmo.

Harmitti tosi vietävästi. Soitin poliisille ja kysyin toimenpideohjeita. Kertoivat, että voin tehdä rikosilmoituksen Karkkilaan. Illalla yritin turhaan keskustella Vihdin poliisin puhelinvastaajan kanssa.

SUNNUNTAIN APUVOIMAT

Lähdimme Tuukan ja Jutan kanssa heti sunnuntaina tarkistamaan tilannetta. Matkalla mietin sähköjen outoa katoamista. Olivatko varkaat osanneet tehdä jonkun jekun vaiko vain yrittäneet käynnistellä venettä. Miten saisin ne kuntoon. Jos se ei onnistu tänään, niin kuka sen voisi tehdä ja missä. Helppoja kysymyksiä mutta vaikeita vastauksia. Vähän niinkuin välillä töissäkin.

Käännän auton pitkältä sillalta Kaisaniemenrantaan JUMANTSUKA, paloauto vilkut päällä ja sukeltajat paikalla. Nyt tänne on vielä joku hukkunut, säikähdän. Tuijotan sekunnin verran sukeltajia kunnes tajuan, etteivät ne olleet vesisukeltajia vaan savusukeltajia. 

Katsahdan May Been. Siinä se seisoo laiturissa omalla paikallaan. Luukut tosin auki ja ikkunat sulaneet kuumuudesta kiharalle. Savu nousi vielä veneen uumenista. Taas elämä kiitää melkein filminauhana. Ei voi olla totta. Tämä koko väen paljous ja palokunta ovat olleet sammuttamassa venettämme. 

Adrenaliinin eritys lisääntyy. Hyppään ulos ja menen sammutustoimintaa johtavan kaverin luokse. Ilmeeni oli kai sen näköinen, että kaveri kysyi heti "oletko veneen omistaja".

Hän kertoi, että olivat saaneet hälytyksen n. 30 min sitten ja paikalle saapuessaan veneen luukkujen rakosista oli tuprunnut paksu savu. Vain savusukeltaja pystyi menemään sisätiloihin paloa sammuttamaan. Raportissaan savusukeltaja oli kertonut, että veneen lattialla oli akku ja valtava kaapelihässäkkä. Olettivat myös palon syyksi samaisen kytkennän. 

Kerroin murrosta ja pilssipumpusta. Huomasin samalla, että May Be edelleen pumppasi pilssistä vettä. Ainakin tuo toimii, tuumailin epätoivoisena rannalla. Palopäällikkö kertoi, että poliisi etsii parhaillaan veneen omistajaa ja pyysi minua soittamaan virkavallalle.

Palokunta lähti ja jäin lasten kanssa paikalle. Pitäisikö lapsille löytää kriisiapua? No enemmänhän nuo näyttivät uteliailta kuin kauhistuneilta. Ehkäpä isä tarvitsee. 

Hyppään veneen kannelle ja katson sisätiloihin. KAIKKI ON MÄN ! Vaikka vene näyttikin ulkoapäin suhteellisen ehjältä, olivat sisätilat täysin tuhoutuneet Moottorin johdot ja alumiiniosat poissa. Kuskin penkistä enää runko jäljellä. May ben hyväksi ei ollut mitään tehtävissä.

Venepoliisit ajavat ohi ja vinkkaan heidät luokseni. Kerron tilanteen ja pyydän ottamaan yhteyttä johonkin, jotta veneen onnellinen omistaja on löytynyt. He tekevät työtä käskettyä. Minun pitää vain käydä tekemässä ilmoitus lähimmälle poliisiasemalle. Soitan veljelleni, joka noutaa lapset ja taivastelee venetuuriani. Itse lähden talsimaan kohti poliisiasemaa.

JÄLKIMAININKEJA

 Hoidin ilmoitukset. Vielä samana päivänä minulle soitti rikospoliisi, joka kyseli tarkempia tietoja tapahtuneesta. Lupasi mennä valokuvaamaan veneen. Kerroin, etten ollut käynyt veneen sisällä. Ainoastaan katsonut kansiluukuista. Soitin myös vakuutusyhtiön päivystävään puhelimeen. Lupasivat infota tarkastajaa.

Seuraavalla viikolla vakuutustarkastaja soitti ja kertoi, että lasikuidutetulla puuveneellä on omat vakuutusehtonsa. Se pitää tarkastaa ennen vakuutuksen ottamista. Vahingon jälkeen sain jopa kirjallista materiaalia siitä. Hieno homma; Kukaan ei kerro asiasta kun otat vakuutusta. Ei ainakaan oma yhtiöni.

Tarkastajan mukaan korvaussumma tulisi olemaan toinen kuin mistä veneen olin vakuuttanut mutta ei tietenkään isompi. Hän kertoi, että tarkempi arvo selviää kun vene nostetaan ylös. "liekö siinä edes potkuria" oli kommentti. Niinpä niin, olisin siis voinut hinata veneen Kaisaniemenrantaan ja sitten polttaa sen. Tuntuisi ihan luontevalta vakuutuspetokselta, jos sellaista harrastaisi.

Myös rikospoliisi soitti. Hän kertoi, että Suomessa on n. 5 miljoonaa epäiltyä ja minä itse heidän joukossaan. Sattumia oli kuulemma niin paljon, ettei tuntunut enää luontevalta. Miten satuin juuri paikalle kun vene oli palanut?   

Suomeksi tämä tarkoitti, että oliko minulla alibia. Kerroin olleeni lasten kanssa liikkeellä ja ajoin paikalle suoraan Karkkilasta. Veneen on täytynyt syttyä ollessani matkalla. Todistajina minulla valitettavasti ei ole kuin lapseni ellei joku karkkilalainen ole sattunut näkemään kun olen lähtenyt liikkeelle. Tämä tuntui riittävän sillä kertaa. Hän lupasi palata asiaan.

Vakuutusyhtiö hoiti veneen nosturiauton kanssa keskusvarastolle, josta kävin noutamassa veneessä olleet henkilökohtaiset tavarat. Tähän luonnollisesti kysyin luvan.

Vakuutustarkastaja soitti ja kertoi, että May Be olisi päätynyt uivaan venenäyttelyyn, mikäli meillä olisi jo korvauksista lopullinen sopimus. Sitä ei olisi myyty siellä, vaan sitä olisi käytetty palokunnan sammutusnäytöksessä kohteena. Voi poloista venettä.

Rikospoliisi soitti ja kertoi, että veneestä otettujen näytteiden laboratoriotutkimukset olivat valmistuneet. Tulosten mukaan veneen sisäosat oli valeltu bensiinillä ja sen jälkeen sytytetty. Että sillai. Kerroin, että vene oli diesel-käyttöinen, eikä siellä oltu säilytetty bensiiniä. Joku oli siis nähnyt niin paljon vaivaa saadakseen veneen tuhottua. MIKSI ? Haluttiinko sillä toimenpiteellä tuhota jonkun toisen rikoksen jäljet veneestä. Kuka tietää. Tuntuu kyllä maalaisesta hullulta, että vene voidaan polttaa Pitkänsillan kupeessa klo 12.00 kauniina kesäisenä päivänä.

Huumorintajuinen kaverini arveli, että koska hovimestaria ei tässä jutussa ole, niin syyllinen täytyy olla veljeni, jolla on pienempi vene ja kateuksissaan on polttanut. Toisaalta toisella veljelläni ei ole venettä ollenkaan, niin voisiko se sittenkin olla hän. No vähensin molemmat veljeni oikeasti siitä 5 miljoonan epäillyn joukosta.

LOPUKSI

 Vakuutusrahat tulivat aikanaan eikä taloudellisia menetyksiä juurikaan syntynyt. Samaa ei tietenkään voi sanoa muista asioista, joita ei voi rahaksi muuttaa.

Tämän kertomuksen jokainen tapahtuma on totta.

Veneenomistajana sain olla päivää vaille kuukausi ja tapahtumia oli todella runsaasti. Enemmän minulle on tapahtunut näin lyhyessä ajassa ainoastaan silloin kun vaimon hommasin. Se onkin sitten toinen juttu, mutta en julkaise sitä lehden palstoilla.

Veneily on ihanaa ! Veneily on haasteita täynnä ! Veneilyterveisin Jarmo

Maakravusta maakravuksi OSA 3

Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.
Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen.
Lue ensin osat 1. ja 2.

Vene oli nyt Turussa ja päätimme lähteä koko perhe seuraavana viikonloppuna ajamaan sitä Tammisaareen. Matka oli sopiva yhden viikonlopun ajoa ajatellen. Yövyimme perjantain ja lauantain vastaisen yön mökillä ja lähdimme aamulla kohti Paraisia. Siskoni lähti miehensä kanssa saattelemaan meitä omalla veneellään. Manen toki piti näyttää miten hänen veneellään pystyi ajamaan rinkiä meidän veneemme ympäri vaikka melkein täysillä päästimmekin. Sitten heidän veneestään kuului paukahdus ja vauhti stoppasi samassa. Minun oli pakko kääntää oma veneemme takaisin päin. Heidän vene otettiin hinaukseen ja takaisin mökille. Oli pitkä akseli mennyt poikki. Ilman sellaista ei perämoottoreilla ajella ainakaan ilman airoja. Kyllä meillä onkin hyvä vene tuumin itsekseni.

Puolentoista tunnin ajon jälkeen saimme Paraisen näkyviin. Paikkaan vei kapea joki, jossa hädin tuskin pääsi kaksi venettä ohittamaan toisensa. Ilma oli kaunis ja tuntui hienolta. Lapset lauloivat laulua "On Mikki merelle lähtenyt kaarnapurrellaan..." Tulimme joessa jyrkkään mutkaan ja laitoin veneen vauhdin mateluksi, koska en pystynyt näkemään mutkan taakse. Samassa huomasin, että ajolinjallemme ilmestyy kaksi venettä. Syöksyn ohjaamon takaosaan laittamaan vaihdetta pakille. Ja kaikki muuthan vaihteen sieltä tietenkin hätäännyksissä löytyi paitsi se pakki. Saan pakin päälle ja lyön kaasun täysille. Veneemme pysähtyy pikku hiljaa. Nostan kättä vastaantuleville ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sydän hakkaa. Veneessä perheenjäsenet hieman hermoilevat poukkoiluani. Mitäs tuosta Kap Hornikin on takuulla hankalampi kiertää kuin nämä kaksi venettä. Älkää suotta pitäkö tuollaista kummallista ilmettä kasvoillanne.

Ajamme laituriin Paraisten keskustassa. Käymme kaupungilla shoppailemassa. Sehän maistuu meidän perheelle. Muutenhan meillä olisi varmasti hienompi venekin. Lähden edeltä käsin laittamaan veneelle hernesoppaa, jotta voimme syödä ennen lähtöä avomerelle. Tuntuu hienolta laittaa safkaa ja tiedän että merellä meikäläisenkin pöperöt maistuvat kaikille.

Odottelen porukoita ja sieltähän ne ilmestyvätkin kuka kantaen mitäkin hyödylliseksi kokemaansa ostosta. Parhaiten rahansa oli ehkä sijoittanut Tomi, joka kantoi läheisen Hesburgerin pussia kädessään. Ei ollut iskällä näköjään vielä kovasti kasaantunut meriittiä laivakokin roolista. Tomi taisikin lopulta syödä parhaiten.

Ruokailun aikana kapeaa väylää pitkin ajeli kaksi noin 70-vuotiasta papparaista. Veressä näytti olevan muutakin kuin punasoluja. Ei meinannut nimittäin vesialue riittää heidän veneelleen. No nuo ovat aikoinaan aloittaneet mereilyn jo varmaan ennen kuin promillet oli keksitty.

KOHTI TAMMISAARTA

Olin katsonut jo edellisenä iltana matkan puolesta välistä saaren, jonka rannassa yöpyisimme. Ajelimme muutaman tunnin sitä kohti. Päätin kuitenkin poiketa eräälle toiselle saarelle, jotta voisimme hieman jaloitella ja ettei lapsille tulisi heti kammoa veneessä istumisesta yhteen pötköön. Ajoimme saaren rantaan. Tomi tähysti kokassa ja itse tuijotin kaikuluotaimen merkkejä.

Sidoin keulaköyden puuhun ja ankkurin peräpäähän. Tämän tavan olin lukenut veneilylehdistä. Helppoa ja siistiä kuin mikä paitsi jos joutuu nostamaan ankkurin savipohjasta takaisin kannelle. Avustin kaikki rannalle ja tutkimusretket aution saaren uumeniin aloitettiin heti. Tunnin päästä kerroin, että nyt lähdetään. Saan porukat veneeseen ja käännän virta-avainta: "NAKS...NAKS" Mitä ihmettä menikö startti. Hetken tutkimisen jälkeen ymmärsin, että akku on tyhjä eikä vene ole ilmeisestikään koko aikana ladannut. Ostaisinkohan seuraavankin veneen Raumalta.

No nyt alkoi jo melkein hermostuttamaan. Autiolla saarella sähkölaatikko tyhjänä. Rauhoittelen porukkaa ja sanon, että paistamme makkaraa ja yövymmekin tämän saaren kupeessa. Aamulla pyydämme sitten joltakin ohikulkijalta virtaa ja saamme dieselimme käyntiin. Muuta virtaahan se ei tarvitsekaan.

STARTTI

Herään ensimmäisenä aamulla ja keittelen kahvit. Muu porukka ei hievahdakaan peteillään. Näyttää meri-ilmasto vaikuttaneen unihäiriöihin positiivisesti. Otan virvelin mukaan ja hyppään rannalle. Toisella heitolla tärppää noin kaksikiloinen lohi, joka tosin näytti melkoisesti hauelta. Ilmeisesti merilohi tai ainakin merihauki.

 

Muu poppoo heräilee. Pumppaan käsipumpulla pilssin tyhjäksi, jotta pilssipumppu ei käyttäisi loppuja virtoja. Lueskelen veneilyohjetta. Moottorivaurion sattuessa ohi ajavia veneitä voi kutsua apuun seisomalla kannella ja heiluttamalla käsiä vaakatasossa vartalon sivulla. Teen tätä oikeasti puolen tunnin ajan. Kukaan 15 ohiajavasta veneestä ei reagoi merkkeihini mitenkään. Liekö painosmäärä ohjekirjastani ollut vain yksi ja sekin minulla. 

Nyt huomaan veneen ympärillä ajelehtivan öljylautan. Onpas pilssissä ollut öljyä. Tosin tuollaisen lautan tekemiseen riittänee ilmeisesti vähäinenkin määrä. Nyt ei apua kehtaa kyllä pyytää ennen kuin lautta on haihtunut. Heitän veteen muutaman ruiskauksen Fairya ja kuinka ollakaan, lautta supistuu sekunnissa lähes näkymättömiin. Olipa Manen mökkinaapurin vinkistä apua. 

Etsin kartasta lähimmän venesataman. Soitan numerotiedusteluun ja kysyn sataman numeroa. Ei löydy sellaista. Jokin kaupan numero löytyy ja otan sen ylös. Useamman soiton jälkeen löytyy lopulta kaveri, joka suostuu lähtemään auttamaan vaikka emme varsinaisesti merihädässä olekaan. Kaveri ilmestyy puolen tunnin kuluttua ja antaa kaapeleilla lisävirtaa. Perkins hyrähtää käyntiin ja maksan kaverille 100 mk.

Matka jatkuu. Nyt täytyy tietenkin huolehtia, ettei moottori enää pääse sammumaan. Onneksi diesel sammuu vain, jos siitä nasse loppuu.

Hangon jälkeen alkaa merellä myräkkä, joka saa vaimon kauhistumaan ja lapset istumaan. Ulapalta puhaltaa yli kymmenen metriä sivutuulta ja veneemme todella keikkuu. Tuukkakin istui vielä jonkin aikaa ajohytissä mutta siirtyy istumaan etuhytin sängylle. Joudun sulkemaan kattoluukun, koska pärskeet lyövät välillä veneen yli. Vaimo ilmoittaa, että Tuukka oksettaa eikä hän jaksa enää puhua. Merisairaus on siis todella olemassa. Tuukka hikoilee, ei puhu, kyyneleet valuvat pitkin poskia ja pää on ämpärissä. Voi surkeus kun ei voi tehdä mitään muuta kuin että päästäisiin saariston suojaan. Onneksi sentään äiti on vierellä lohduttamassa. Eipä tosin koskaan minua, vaikka minäkin olen joskus oksentanut. En kylläkään veneessä.

Vihdoinkin pääsemme Tammisaaren saariston suojaan. Tuukan tauti loppuu vartin kuluttua ja mies on niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aurinko paistaa ja porukat nousevat kannelle paistattelemaan. Itse istun kattoluukun reunalla.

Saamme vierasvenesataman näkyviin. Valitsen laituripaikan ja pyydän vaimoani ottamaan kiinni poijun ajaessani siitä ohi. Kaikki näyttää sujuvan hienosti kunnes vaimo huutaa, ettei saanut poijua kiinni. JEES! Ainoa homma, jonka piti tehdä "ota poiju kiinni". Olin mukamas ajanut niin kaukaa, etteivät kädet olleet yltäneet, kaikenlaisia selityksiä nuo naiset keksivätkin. Pakki taas kiireesti päälle ja uudelleen poijulle. POKS! HIENOA! Poiju muuttuukin yhtäkkiä airbagiksi kun se kietoutuu veneemme potkuriin. Siinä se taas oli vaimon hyvät ajo-ohjeet. Moottori sammahtaa ja jäämme ajelehtimaan satama-altaaseen. Voi pyhät sylvit kun olisi edes batman-naamari päässä. Tätä en kyllä tule jutussani kertomaan. Rannalla olevat eivät kohteliaisuuksissaan ole huomaavinaan tapahtumaa. Näin se on aina satamassa. Ei tuijotella, ei osoitella jos joku töppää. Toisaalta he eivät tiedä, ettei veneemme suostu starttaamaan. Heitän ankkurin ettemme löytäisi itseämme jonkun miljoonaveneen kyljestä. Ohi ajaa buster-vene, jonka kuljettajaa pyydän viemään kiinnitysköytemme laituriin.

No niin nyt sitä ollaan onnellisesti Tammisaaressa ja vene jää odottamaan viikoksi siirtoa Helsinkiin. Varsinaisen venepaikkani kun olin saanut Kaisaniemenrannasta.

Jatkuu……..

Maakravusta maakravuksi, OSA 2

 Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.
Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen.

Lue ensin osa 1. 

ODOTUSTA

Voi kun anopin kanssa kului aika mukavasti. Odotin Oulujärvellä kovasti merelle pääsyä. Tosin kyseinen järvi onkin Kainuun meri. Olin mökillä suurimman osan ajasta peräprutkun kanssa kalassa. Tomi nappasi 3.3 kiloisen hauen. Minulle tuotti kovasti vaikeuksia kertoa pojalleni, etten elämässäni ollut saanut moista vonkaletta; siinähän menee vaikka isän maine koviksena. Haavikin meni poikki, kun sitä veneeseen nostettiin.

Kajaanissa käymme ostoksilla. Minun ostokseni liittyvät kyllä vain yhteen asiaan, veneilyyn. Ämpäreitä, vesisäiliö, köyttä, pelastusliivit. Varapolttoainesäiliöksi ostan Saudi-Arabiasta palautettuja paksuja muovisia kanistereita, joissa lukee “water”. Kelvannee polttoöljylle, jos kerta kelpaa vesisäiliöksikin. Ymmärsin myöhemmin miksi ne oli palautettu. Korkit vuosivat kuin seulat. No toisaalta Saudi-Arabiassa polttoöljykanisterit varmasti saavatkin vuotaa mutta ei tietenkään vesipänikät. En uskalla kertoa vaimolle ostosten kokonaishintaa. Tosin ei hänkään kerro omiensa.

Sunnuntaina lähdimme ajelemaan takaisin kohti Karkkilaa. Oli helteinen kesäpäivä ja järkyttävää istua kuumassa, pyörien päällä olevassa peltilaatikossa 7 tuntia. Meri se olisi toista. Huomennahan se nähdään.

VALMISTELUT

Olemme hyvissä ajoin iltapäivällä kotona. Ryhdyn pakkaamaan aikaisemmin tekemäni listan mukaisia tavaroita. Hätäraketteja en löydä. Ne ovat aina olleet mukanani, kun olin ollut metsästämässä. Ainoa muistikuvani niiden paikasta oli se, että olin kätkenyt ne johonkin hyvään paikkaan, etteivät lapset pääsisi niihin käsiksi. Aina sama juttu tällaisissa tavaroissa. Vaimoa en saanut etsimään. Hän kun löytää minuutissa sen mitä minä etsin kaksi tuntia. Muuten listan mukaiset tavarat löytyvät. Tuntuu, että niillä selviäisi hengissä pahemmistakin paikoista.

Satelliittinavigaattorin käyn lainaamassa. Siihenkin ostan varaparistot. Kirjoista olin lukenut, että kaiken kokoisia puukiilatappeja on syytä ottaa mukaan rungon paikkaamista varten karille ajon jälkeen. Hyvä, ettei ruoripeukalo lähtenyt niitä tehdessä. No onnekseni peukalo ei minulla ole kämmenen reunassa.

Nukkumaan klo 23.00 ja kello herättämään puoli kolmelta. Ei tule unta. Toivottavasti en nukahda ruoriin.

Kello soi; nyt se on totta. Juon aamukahvit ja hyvästelen nukkuvan perheen. Tarja sentään raottaa vähän silmiään. Matka Raumalle alkaa aamuyöstä kolmen jälkeen. Tietenkin lähden matkalle ilman perhettäni. Olin viikonloppuna yrittänyt soitella tuttujani ympäri Suomea mutta jostakin syystä kenellekään mukaantulo ensimmäiselle merireissulleni ei sopinut.

May be

Tapaan veneen entisen omistajan sovitussa paikassa. Menemme minun autollani rantaan. Siirrämme henkiinjäämistavarani hänen peräprutkuunsa ja matka MAY BElle alkaa. Veneeni kyljessä komeili nimittäin tällainen nimi.

Apuuva. May be on pakattu ja kaveri saattelee minua noin varttitunnin verran merelle päin. Hänen peräprutkunsa on hinauksessa. Sitten koittaa hetki, jolloin hän toivottaa hyvää matkaa ja hyppää veneeseensä. Tervemenoa Jarmo.

Entinen elämäni melkein vilisee filminauhana silmissä. Tulee mieleen Kimmon kommentti “ Raumalla ei tarvitse olla kuin metrin väylän sivussa niin jo karahtaa kiville”. Siskon perheen mökkinaapuri oli todennut, etten ikinä selviä kokemuksellani Turkuun, jonne olin venettä viemässä. Veljeni ei varmasti vieläkään usko, että olin lähtenyt yksistäni matkaan. Mikähän olisi kerroin, jos tästä lyötäisiin vetoa.

Kello näyttää kuutta ja matkan systerin mökille Turkuun on alkanut. 7 solmun nopeuskin tuntuu liian kovalta navigoimiseen. Seuraan merikorttia ja kiikarilla haen merkkejä mereltä ja maalta. Puolen tunnin päästä pääsen lahden perukoilta avomerelle.

Hiljainen merituuli puhaltaa lännestä. Taivas on pilvetön. Käännyn 5 km:n päästä rannasta etelään. Vatsan pohjassa kihelmöi. Vautsi mikä tunne. Yksistään merellä. May Ben hytissä on voimakas savun haju ja mottorikin tuntuu kilkattavan välillä miten sattuu. Onhan minulla työkaluja, rauhoittelen itseäni.

Nyt muistan, että minulla piti olla henkilö, jolle soitan sijaintini puolen tunnin välein. Pahus mikä unohdus. Mistä minua tiedetään etsiä, jos ei satu enää ilmaantumaan maisemiin. Oulusta kai etsisivät.

Soitan veljelleni Helsinkiin. Puhelinvastaaja kertoo tylsän viestinsä. Piippauksen jälkeen kerron nauhalle asiani, kellonajan, sijaintini ja kompassisuunnan.  Toistan tämän sitten puolen tunnin välein. Rauma alkaa jäämään taakse. Mieleeni tulee naapurin kertoma juttu: “Kun Raumalla joku kuolee, niin ensimmäisenä kysytään-millainen vene siltä jäi”.

No tässä tapauksessa ei välttämättä jää venettäkään. Yhdessähän sitä kumminkin mentäisiin. Tosin minulla on pelastusliivit ylläni. Ei kai kapteenin tarvi mennä veneen mukana jos on yksistään?

MERELLÄ

Laitan kahvit kiehumaan vaikka vene heiluukin melkoisesti mainingeissa. Täytyy pitää toisella kädellä kahvipannusta ja toisella ruorista. Ei tätä varmaan näin ole tarkoitettu mutta kun tulee niin kodikas olo.

Veljeni soittaa parin tunnin kuluttua. On tietenkin hädissään, kun kuunteli Titanic-viestejäni. Hän kysyy onko minulla kelluntapukua, johon vastaan, ettei tässä nyt ensimmäisenä sellaisia ostella. Johan se olisi vaimokin huolestunut. Väittelemme kuinka kauan säilyn hengissä 19- asteisessa vedessä. Tämän väittelyn aikana ohitan huomaamattani yhden pohjoismerkin ja olen karauttaa Mellerin matalikolle. Niin hassulta kuin se tuntuukin, että keskellä merta voi olla 0.5 metrin matalikkoja mutta näin se merikartan mukaan on. Lännessä, etelässä ja pohjoisessa ei nimittäin näy maata ollenkaan ja idässäkin se on 15 km:n päässä. Lopetan puhelun ja kiepsautan veneen 180 astetta ja takaisinpäin. Olisi se ollut noloa karauttaa muutaman tunnin ajon jälkeen kiville.

Hytissä on edelleen voimakas savun haju. Siihen on vielä sekoittunut tervan ja polttoöljyn haju. Moottorin kierroksetkin tippuvat yhtäkkiä, aivan kuin olisi leikkaamassa kiinni mutta palautuu kuitenkin alkuperäiselle tasolleen. Ajan ilman kattoluukkua. Ilma on lämmennyt jo aamusta sen verran.

SAARISTO

Puolen päivän jälkeen Uusikaupunki on ohitettu ja alan kääntämään itään kohti mannerta.  Enhän minä muuten mutta kun reitti kääntyy kohti rannikon saaristoa. Nyt navigointitaitoni laitetaankin koetukselle. Ensimmäisten saarten jälkeen huomaan merikartan tekijöiden ajatuksenjuoksussa virheen. Minkä ihmeen takia heidän on pitänyt piirtää kartta siten, että sitä katsellaan ylhäältä käsin, vaikka minä poloinen tsiikaan maisemaa vaakatasossa. Tämä kartta lienee tehty lentäjille. Eihän siinä voi huomata mikä on saari ja mikä on manner. Vai onko saarta ollenkaan. Nyt varmistan sijaintiani vielä tiuhempaa. Käytän myös satelliittinavigaattoria varmistaakseni oikean määrityksen. Näyttää paikka heittävän muutama sata metriä.

Sitten tipun kartalta. Joudun laittamaan vaihteen vapaalle ja kellumaan. Tiedän olevani jossakin 1 km:n säteisen ympyrän sisällä mutta kun merellä pitää tietää justiinsa. Aikani kiikareilla tutkittuani uskon sijainnin löytyneen. Matkaa jatkaessani olettamukseni osoittautuu oikeaksi… onneksi.

Hitsi, että on hienoa ja päiväkin on tosi lämmin ja aurinkoinen. Ajelen saaristoväylää pitkin kohti Naantalia, jossa olen sopinut tapaavani siskoni ja hänen miehensä Manen.

Päätän tankata veneen varapolttoainesäiliöistä. Pysäytän paatin kohtaan, jossa on riittävästi vettä ympärillä, jos sattuu vähän räpöttämään. Menen veneen reunalle. Avaan tankin korkin ja niinhän siinä käy, että kun pitää kiinni toisella kädellä veneestä ja toisella 20 litran polttoöljykanisterista, niin eihän siitä mitään tule. 3 litraa meni tankkiin ja 7 mereen, loppu jää kanisteriin. Tästä pääsis jo Karkkilan Tienoon palstalle, mutta en aio kuitenkaan antaa juttuvinkkiä. Täytyy löytää jokin suojainen paikka uudelle tankkaustoimenpiteelle. Tosin 3 litralla ajelee tunnin verran.

TOINEN HULLU

Päätän ajaa Naantaliin merikarttaan merkittyä erittäin kapeaa reittiä pitkin. Tuo vähän jännitystä hommaan. Perässäni seuraa n. 12 metrinen uuden karhea purjevene ajaen moottorilla. Se kiusanhenki näyttää menevän jopa kovempaa kuin minun veneeni. Ei auta muuta kuin päästää ohi. Nopeusero on vain 1 km/h luokkaa joten ohittaminen ei ole mikään hetken tapahtuma. Näyttää lojuvan yli 10 henkeä loistoveneen kannella. Morjestamme kipparin kanssa.

Tulen väylän mutkaisimmalle ja kapeimmalle osalle. Äsken ohi mennyt purjevene on hidastanut vauhtinsa mateluksi. Näytän veneelle ohitusmerkkiä ja suostuvat kauppaan. Joudun ohittamaan veneen n. 10 metrin päästä. Vieraan veneen kippari huutaa jotakin. Käännän veneeni tyhjäkäynnille. Laitan käteni korvalle merkiksi, etten kuullut. Mies huutaa: ”Oletko ajanut tätä reittiä aikaisemmin”. Vastaan, että olen juuri ostanut veneen ja ensimmäistä kertaa elämässäni merellä. Kuuluu odottamaton vastaus: “Sama juttu”. Herran pieksut voiko olla mahdollista, että löytyy toinenkin hullu. Pitäisi lailla kieltää tuollaiset veneilijät. Voi vaikka osua omaan veneeseeni. Näköjään merellä on kaikki mahdollista. Sitä ihmettelen, että heidän veneensä on täynnä muuta porukkaa, kun minun mukaani ei suostunut kukaan. Uskottelen itselleni, että syynä on veneidemme n. miljoonan markan hintaero eikä merimiestaidot. Moikkaan heille jatkaen matkaani.

NAANTALI

Kello on 21.00 ja Naantali on tunnin päässä. Kohdalle sattuu ukkoskuuro. Pidän silti kattoluukkua auki. Tuntuu ihanalta saada raikasta vettä päällensä kun on yhtäjaksoisesti ajanut 15 tuntia eikä yölläkään nukuttu kuin pari tuntia. Karvainen merituuli puhalsi hänen suolaiseen rintaansa; tuumiskelen.

Soitan Manelle, että lähtevät ajelemaan kohti Naantalia. Ovatkin jo matkalla paikalle. Olimme sopineet Naantalin leirintäalueen laiturin kohtaamispaikaksemme. Ohitan Muumimaan ja vihdoinkin tärkeä etappi tulee näkyviin. Columbuksesta on varmaan tuntunut samalta saapuessaan Amerikkaan. Toisaalta hän luuli tulleensa Intiaan. Olenkohan minäkään Naantalissa? Kyllä varmaan. Sama Ukko-Pekan laiturihan siinä on kuin aikaisemmalla asuntoautoreissulla olin nähnyt.

Odottelen Manea ja systeriäni lähes tunnin. Olivat eksyneet mokomat. Ja siellä maissa on vieläpä kaikki opastemerkitkin.

Jatkamme Naantalista heidän mökilleen Airistolle. Mane ajaa ja minä juon kolme keppanaa peräperää. Onpa mies kuivunut entisestään matkan aikana. Tuntui, että ensimmäisestä pullosta ei mennyt mitään mahalaukkuun, vaan kaikki imeytyi jo ruokatorvessa.

Mökin rannassa olemme n. klo 24.00 ja minä olin viettänyt yhtäjaksoisesti merellä 18 tuntia. Olin silti valmis vaikka heti lähtemään takaisin. Veneily on ihmeellistä. Nukun yön veneessäni polttoöljyn ja tervan hajun kanssa. Savu on jo hälvennyt.

Jarmo

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Maakravusta maakravuksi OSA 1

Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.

Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen. 

”Se on koko ajan kallel­laan"  tokaisi vaimoni ehdot­taessani varovasti pur­jeveneen hankintaa. ”Voi sillä ajaa moot­torillakin ja varmasti ajaisimmekin minun purjehduskoke­muksellani" vastasin. Minuun oli iskenyt polttava venekuume. Kokemuksesta tiesin, ettei sellainen lähde kuin hankkimalla vene.

Aloin miettimään ratkaisua asiaan. Veneen ostaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu. Käyttötarkoitus, turvallisuus, viihtyisyys ja muut seikat täytyy ottaa huomioon. Miten voi tietää tällaisista kun ei aikaisempaa kokemusta ole kuin avoveneilystä.

RATKAISU: Vuokraamme aluksi veneen, teemme reissun ja tiedämme sen jälkeen paljon paremmin tarpeemme.

Tiesin Östermarkin Kimmon olevan mukana kimppapurje­veneessä ja meidän onnistuikin tehdä sopimus 5 päivän vuokraamisesta kesäkuussa ja veneen kotisatamakin oli kauniissa Turun saaristossa.

Vaimo,  lapset ja sukulaiset siunailivat ajatusta. Miten minun taidoillani voi lähteä kokemattomana merelle; ei edes rannikkolaivuritutkintoa !!!!!! Epäilijöille vastasin, ettei Amerikkaakaan olisi vielä löydetty, mikäli joku ei olisi uskaltanut lähteä ensimmäistä kertaa merelle. Eikä tässä todennäköisesti edes Amerikkaan asti päädytä. Tanskan salmet näyttävät niin kapeilta maapallokartas­sa, ettei niistä voi osua.

Muutenkin olen sitä mieltä, että ensin joku on purjehtinut ja vasta sitten ovat olleet kurssit. Kerroin myös epäilijöille tehneeni hommasta potentiaalisten ongelmien analyysin. Passitkin ottaisim­me mukaan siltä varalta, ettei kääntyminen onnistu.

RATKAISU: Kirjastoon! Sieltä minä löydän tarvittavaa tietoa asiasta.

Lainasin n. 2000 sivullista merenkulkua, purjehtimista ja navigointia käsittelevää kirjaa. Toukokuun aikana käytin muutamia tunteja aikaa kirjojen läpikahlaamiseen. Purjehtimiskirjojen sisällöstä 90% käsitteli sitä, että miten pääsee vieläkin nopeammin. Haa! Peruspurjehtimi­nen täytyy olla siis yksinkertaista. Samaa  olen tehnyt surffilaudankin kanssa. Helppoa kuin mikä, kunhan ei vain tuule.

Tiedän, että veneissä on ahdasta. Mutta tietääkö muu perhe? Ei varmaankaan. Miten saan heidät ymmärtä­mään, että kysymyksessä ei ole mikään valtamerihöyry vaan pieni 8 metrinen purjevene?

RATKAISU: Pihalaatat!

 Käyn mittaamassa laatoituksen. 8 X 3 metriä! Juuri samanmittainen, kuin vuokraveneemme. Kutsun muun perheen ulos ja pyydän heitä asettumaan laatoille. Tämän jälkeen kerron, että tällaisella alueella tulemme viettämään kahden viikon päästä 5 vuorokautta. Miltä tuntuu? Ei kuulemma tuntunut miltään vaikka meitä on yhteensä 5 kappaletta. Pyydän heitä olohuoneeseen ja asetumme kaikki samalle sohvalle. Nyt harjoittelemme liikkumista veneen sisätiloissa. Itse olen toisessa päässä ja Föösti-Tomi toisessa. Tarja, Jutta ja Tuukka keskellä. Vaihdamme Tomin kanssa paikkoja. Se tapahtuu ryömi­mällä jalkojen, käsien ja päiden sekamelskan läpi. Tällaista on sitten veneily. Älkää odottako liikoja. Tähän nimittäin pitäisi lisätä vielä sohvan heiluminen tai ainakin vinossa olo.

Koittaa lähtöä edeltävä viikko. Ulkona on lämmintä yli 30 astetta ja Tomi makaa yli 40 asteen kuu­meessa kotona. Kuume on jatkunut jo neljättä päivää eikä liene venekuumetta. Tomi ei juo eikä syö mitään. Ei muuta kun Jorvin sairaalaan. Nyt löytyi selvästi purjehti­mista tärkeämpi asia. Kolme lääkäriä tekee diagnoosin: Ei ole umppari eikä leikkaukseen yöllä ryhdytä. Takaisin kotona 02.00. Voi poikaressukkaa kun on heikkona.

Aamulla lähdemme sopimuksen mukaan takaisin Jorviin. Puolen päivän maissa takaisin Karkkilaan lääkekuurin kanssa. Tomi piristyy silminnähden kun tajuaa, ettei umpparileikkaukseen ryhdytä.

Oli muuten mahtava palvelu Jorvissa. Porukka on varmastikin koulutettu asiakaspalveluun. Tunsimme todellakin itsemme yksilöiksi vaikka pakostakin olimme liukuhihnakamaa. Mutta emme huomanneet sitä. 

Voi pahus! Föösti on siinä kunnossa, että on pakko perua purjevenekeikka. Lauantai on hänen ensimmäinen kuumeeton päivänsä. Sama päivä kun meidän piti lähteä. Koko perhe odottaa lomaviikkoa. Mitäs nyt?

  

 RATKAISU: Tuskaisena pään höyrytessä mietin mitä teemme. Asuntoauto!

Äkkiä kioskille ostamaan Keltainen Pörssi. Ei voi olla totta. Nummi-Pusulassa kaupataan asuntoautoa vuok­ralle ja vieläpä kohtuuhintaan. Ei muuta kuin soittamaan ja napakymppi. Auto on vapaana seuraavan viikon ja varaan sen.

Suunnistamme auton kokan kohti Paraisia. Sieltä Nauvon ja Korppoon kautta 7 lautalla Naantalin lähistöl­le. Saimmepa olla merellä. Naantalin leirintäalueella vietämme kolme päivää ja Jutta pääsi Muumimaahan. Torstaina olemme takaisin kotona ja palautan auton omistajilleen onneksi yhtä ehjänä kuin lähtiessä.

Oma kuumeeni ei kuitenkaan hellitä. Ostan jokaisen ilmestyvän Pörssin. Vaimokin alkaa lämmetä: ”Kunhan se ei kulje vinossa”. Moottorivene. Sitten tärppää. Ilmoi­tuksessa kaupataan 9-metristä diesel-venettä ja kohtuuhinnalla. Sopii meikäläisen kukkarolle. Soitan numeroon. Reilun tuntuinen kaveri kertoo veneestä ja sanoo asuvansa Raumalla. Vene on kuulemma vedessä. Siis pysyy pinnalla, riemuitsen mielessäni. Toimiva ja muutekin OK hänen mielestään. No niinhän ne myyjät aina. Pientä laittoa ulkokuoressa kuulemma on mutta ei haittaa merenkul­kua. Pyydän häntä varaamaan sen huomiseen iltapäivään asti. Siihen hän ei kuitenkaan suostu edes 300 markan lisähinnalla. Veneen saa kuulemma se, joka ensimmäise­nä lyö rahat käteen. No voi sun taittarallaa! Taas tämä autokuumeestakin tuttu juttu: Siellä odottaa maailman paras vene ja juuri parhaillaan sitä varmaankin joku on hakemassa. Ei muuta kun jäitä hattuun ja lähdetään huomenna katsomaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen lähden Tuukan kanssa Raumalle. Löydämme myyjän huoltoaseman pihalta sovitusta paikasta. Inhottavaa tavata huoltoasemalla. Olisi kiva kun tietäisi missä asuu kaveri, joka kauppaa venettä. Liekö edes oma. Matkalla rantaan keskustelem­me veneestä. Se ei ole rekisteröity, koska koneen teho on alle 50 hv. Jaa’a kenenkähän venettä tässä nyt sitten ollaan menossa katsomaan, kun ei mitään paperei­takaan ole. Olisipa nyt edes Martin Saarikangas mukana.

Saavumme rantaan lähelle Olkiluotoa. Matka jatkuu pienellä peräprutkulla. Saavumme saaren poukamaan, jossa myyjä kertoo veneen olevan. Ei, ei näy. Miksi tämä kestää näin kauan. Ainoastaan yksi hienon näköinen uljas valkoinen paatti keinuu ankkuroituna kaislikon reunassa. Mutta myytävänä olevaa venettä en näe. Kaveri kääntää peräprutkun kohti äsken näkemääni unelmavenettä. Sisälläni kiehuu ja kuohuu. Voiko se olla tuo vene... En saa näyttää tunteitani myyjälle; alennuksia ei muuten tule.

Nousemme veneen kannelle. Nyt unohtuu kaikki se kokemus kaupankäynnistä, mitä pikkupojasta lähtien olen harrastanut. Olen sulaa vahaa ja haluaisin heti lyödä kaupat lukkoon. Väliäkö sillä vaikka moottori ei toimisi­kaan. En kuitenkaan hätiköi. Lähdemme koeajolle. Olkiluodon ydinvoimala pilkottaa lahden toisella rannalla. Voisiko vene ollakin ydinkäyttöinen, temppuilee mielikuvi­tukseni. Äänet ja haju veneen sisällä eivät vastaa kuvaani normaalista dieselistä. Tuukka kulkee veneen kannella ja sisätiloissa kuin vanha merikarhu. Tämä olkoon meidän perheen ensimmäinen vene, päätän.

Teemme kaupat ja ajelemme yötä myöten takaisin Karkkilaan toki tässä vaiheessa vielä autolla. Lähtipä venekuume mutta veneilykuume jäi. Vaimo kun antoi luvan veneen hankintaan ehdolla, että lähdemme viikon­loppuna Kainuuseen anoppia katsomaan. Jo on tulossa pitkä viikonloppu.

Myyjälle sanoin tulevani hakemaan venettä maanantaina.

Jatkuu seuraavassa numerossa…