Maakravusta maakravuksi OSA 1

Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.

Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen. 

”Se on koko ajan kallel­laan"  tokaisi vaimoni ehdot­taessani varovasti pur­jeveneen hankintaa. ”Voi sillä ajaa moot­torillakin ja varmasti ajaisimmekin minun purjehduskoke­muksellani" vastasin. Minuun oli iskenyt polttava venekuume. Kokemuksesta tiesin, ettei sellainen lähde kuin hankkimalla vene.

Aloin miettimään ratkaisua asiaan. Veneen ostaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu. Käyttötarkoitus, turvallisuus, viihtyisyys ja muut seikat täytyy ottaa huomioon. Miten voi tietää tällaisista kun ei aikaisempaa kokemusta ole kuin avoveneilystä.

RATKAISU: Vuokraamme aluksi veneen, teemme reissun ja tiedämme sen jälkeen paljon paremmin tarpeemme.

Tiesin Östermarkin Kimmon olevan mukana kimppapurje­veneessä ja meidän onnistuikin tehdä sopimus 5 päivän vuokraamisesta kesäkuussa ja veneen kotisatamakin oli kauniissa Turun saaristossa.

Vaimo,  lapset ja sukulaiset siunailivat ajatusta. Miten minun taidoillani voi lähteä kokemattomana merelle; ei edes rannikkolaivuritutkintoa !!!!!! Epäilijöille vastasin, ettei Amerikkaakaan olisi vielä löydetty, mikäli joku ei olisi uskaltanut lähteä ensimmäistä kertaa merelle. Eikä tässä todennäköisesti edes Amerikkaan asti päädytä. Tanskan salmet näyttävät niin kapeilta maapallokartas­sa, ettei niistä voi osua.

Muutenkin olen sitä mieltä, että ensin joku on purjehtinut ja vasta sitten ovat olleet kurssit. Kerroin myös epäilijöille tehneeni hommasta potentiaalisten ongelmien analyysin. Passitkin ottaisim­me mukaan siltä varalta, ettei kääntyminen onnistu.

RATKAISU: Kirjastoon! Sieltä minä löydän tarvittavaa tietoa asiasta.

Lainasin n. 2000 sivullista merenkulkua, purjehtimista ja navigointia käsittelevää kirjaa. Toukokuun aikana käytin muutamia tunteja aikaa kirjojen läpikahlaamiseen. Purjehtimiskirjojen sisällöstä 90% käsitteli sitä, että miten pääsee vieläkin nopeammin. Haa! Peruspurjehtimi­nen täytyy olla siis yksinkertaista. Samaa  olen tehnyt surffilaudankin kanssa. Helppoa kuin mikä, kunhan ei vain tuule.

Tiedän, että veneissä on ahdasta. Mutta tietääkö muu perhe? Ei varmaankaan. Miten saan heidät ymmärtä­mään, että kysymyksessä ei ole mikään valtamerihöyry vaan pieni 8 metrinen purjevene?

RATKAISU: Pihalaatat!

 Käyn mittaamassa laatoituksen. 8 X 3 metriä! Juuri samanmittainen, kuin vuokraveneemme. Kutsun muun perheen ulos ja pyydän heitä asettumaan laatoille. Tämän jälkeen kerron, että tällaisella alueella tulemme viettämään kahden viikon päästä 5 vuorokautta. Miltä tuntuu? Ei kuulemma tuntunut miltään vaikka meitä on yhteensä 5 kappaletta. Pyydän heitä olohuoneeseen ja asetumme kaikki samalle sohvalle. Nyt harjoittelemme liikkumista veneen sisätiloissa. Itse olen toisessa päässä ja Föösti-Tomi toisessa. Tarja, Jutta ja Tuukka keskellä. Vaihdamme Tomin kanssa paikkoja. Se tapahtuu ryömi­mällä jalkojen, käsien ja päiden sekamelskan läpi. Tällaista on sitten veneily. Älkää odottako liikoja. Tähän nimittäin pitäisi lisätä vielä sohvan heiluminen tai ainakin vinossa olo.

Koittaa lähtöä edeltävä viikko. Ulkona on lämmintä yli 30 astetta ja Tomi makaa yli 40 asteen kuu­meessa kotona. Kuume on jatkunut jo neljättä päivää eikä liene venekuumetta. Tomi ei juo eikä syö mitään. Ei muuta kun Jorvin sairaalaan. Nyt löytyi selvästi purjehti­mista tärkeämpi asia. Kolme lääkäriä tekee diagnoosin: Ei ole umppari eikä leikkaukseen yöllä ryhdytä. Takaisin kotona 02.00. Voi poikaressukkaa kun on heikkona.

Aamulla lähdemme sopimuksen mukaan takaisin Jorviin. Puolen päivän maissa takaisin Karkkilaan lääkekuurin kanssa. Tomi piristyy silminnähden kun tajuaa, ettei umpparileikkaukseen ryhdytä.

Oli muuten mahtava palvelu Jorvissa. Porukka on varmastikin koulutettu asiakaspalveluun. Tunsimme todellakin itsemme yksilöiksi vaikka pakostakin olimme liukuhihnakamaa. Mutta emme huomanneet sitä. 

Voi pahus! Föösti on siinä kunnossa, että on pakko perua purjevenekeikka. Lauantai on hänen ensimmäinen kuumeeton päivänsä. Sama päivä kun meidän piti lähteä. Koko perhe odottaa lomaviikkoa. Mitäs nyt?

  

 RATKAISU: Tuskaisena pään höyrytessä mietin mitä teemme. Asuntoauto!

Äkkiä kioskille ostamaan Keltainen Pörssi. Ei voi olla totta. Nummi-Pusulassa kaupataan asuntoautoa vuok­ralle ja vieläpä kohtuuhintaan. Ei muuta kuin soittamaan ja napakymppi. Auto on vapaana seuraavan viikon ja varaan sen.

Suunnistamme auton kokan kohti Paraisia. Sieltä Nauvon ja Korppoon kautta 7 lautalla Naantalin lähistöl­le. Saimmepa olla merellä. Naantalin leirintäalueella vietämme kolme päivää ja Jutta pääsi Muumimaahan. Torstaina olemme takaisin kotona ja palautan auton omistajilleen onneksi yhtä ehjänä kuin lähtiessä.

Oma kuumeeni ei kuitenkaan hellitä. Ostan jokaisen ilmestyvän Pörssin. Vaimokin alkaa lämmetä: ”Kunhan se ei kulje vinossa”. Moottorivene. Sitten tärppää. Ilmoi­tuksessa kaupataan 9-metristä diesel-venettä ja kohtuuhinnalla. Sopii meikäläisen kukkarolle. Soitan numeroon. Reilun tuntuinen kaveri kertoo veneestä ja sanoo asuvansa Raumalla. Vene on kuulemma vedessä. Siis pysyy pinnalla, riemuitsen mielessäni. Toimiva ja muutekin OK hänen mielestään. No niinhän ne myyjät aina. Pientä laittoa ulkokuoressa kuulemma on mutta ei haittaa merenkul­kua. Pyydän häntä varaamaan sen huomiseen iltapäivään asti. Siihen hän ei kuitenkaan suostu edes 300 markan lisähinnalla. Veneen saa kuulemma se, joka ensimmäise­nä lyö rahat käteen. No voi sun taittarallaa! Taas tämä autokuumeestakin tuttu juttu: Siellä odottaa maailman paras vene ja juuri parhaillaan sitä varmaankin joku on hakemassa. Ei muuta kun jäitä hattuun ja lähdetään huomenna katsomaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen lähden Tuukan kanssa Raumalle. Löydämme myyjän huoltoaseman pihalta sovitusta paikasta. Inhottavaa tavata huoltoasemalla. Olisi kiva kun tietäisi missä asuu kaveri, joka kauppaa venettä. Liekö edes oma. Matkalla rantaan keskustelem­me veneestä. Se ei ole rekisteröity, koska koneen teho on alle 50 hv. Jaa’a kenenkähän venettä tässä nyt sitten ollaan menossa katsomaan, kun ei mitään paperei­takaan ole. Olisipa nyt edes Martin Saarikangas mukana.

Saavumme rantaan lähelle Olkiluotoa. Matka jatkuu pienellä peräprutkulla. Saavumme saaren poukamaan, jossa myyjä kertoo veneen olevan. Ei, ei näy. Miksi tämä kestää näin kauan. Ainoastaan yksi hienon näköinen uljas valkoinen paatti keinuu ankkuroituna kaislikon reunassa. Mutta myytävänä olevaa venettä en näe. Kaveri kääntää peräprutkun kohti äsken näkemääni unelmavenettä. Sisälläni kiehuu ja kuohuu. Voiko se olla tuo vene... En saa näyttää tunteitani myyjälle; alennuksia ei muuten tule.

Nousemme veneen kannelle. Nyt unohtuu kaikki se kokemus kaupankäynnistä, mitä pikkupojasta lähtien olen harrastanut. Olen sulaa vahaa ja haluaisin heti lyödä kaupat lukkoon. Väliäkö sillä vaikka moottori ei toimisi­kaan. En kuitenkaan hätiköi. Lähdemme koeajolle. Olkiluodon ydinvoimala pilkottaa lahden toisella rannalla. Voisiko vene ollakin ydinkäyttöinen, temppuilee mielikuvi­tukseni. Äänet ja haju veneen sisällä eivät vastaa kuvaani normaalista dieselistä. Tuukka kulkee veneen kannella ja sisätiloissa kuin vanha merikarhu. Tämä olkoon meidän perheen ensimmäinen vene, päätän.

Teemme kaupat ja ajelemme yötä myöten takaisin Karkkilaan toki tässä vaiheessa vielä autolla. Lähtipä venekuume mutta veneilykuume jäi. Vaimo kun antoi luvan veneen hankintaan ehdolla, että lähdemme viikon­loppuna Kainuuseen anoppia katsomaan. Jo on tulossa pitkä viikonloppu.

Myyjälle sanoin tulevani hakemaan venettä maanantaina.

Jatkuu seuraavassa numerossa…