Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen.
Lue ensin osat 1. ja 2.
Vene oli nyt Turussa ja päätimme lähteä koko perhe seuraavana viikonloppuna ajamaan sitä Tammisaareen. Matka oli sopiva yhden viikonlopun ajoa ajatellen. Yövyimme perjantain ja lauantain vastaisen yön mökillä ja lähdimme aamulla kohti Paraisia. Siskoni lähti miehensä kanssa saattelemaan meitä omalla veneellään. Manen toki piti näyttää miten hänen veneellään pystyi ajamaan rinkiä meidän veneemme ympäri vaikka melkein täysillä päästimmekin. Sitten heidän veneestään kuului paukahdus ja vauhti stoppasi samassa. Minun oli pakko kääntää oma veneemme takaisin päin. Heidän vene otettiin hinaukseen ja takaisin mökille. Oli pitkä akseli mennyt poikki. Ilman sellaista ei perämoottoreilla ajella ainakaan ilman airoja. Kyllä meillä onkin hyvä vene tuumin itsekseni.
Puolentoista tunnin ajon jälkeen saimme Paraisen näkyviin. Paikkaan vei kapea joki, jossa hädin tuskin pääsi kaksi venettä ohittamaan toisensa. Ilma oli kaunis ja tuntui hienolta. Lapset lauloivat laulua "On Mikki merelle lähtenyt kaarnapurrellaan..." Tulimme joessa jyrkkään mutkaan ja laitoin veneen vauhdin mateluksi, koska en pystynyt näkemään mutkan taakse. Samassa huomasin, että ajolinjallemme ilmestyy kaksi venettä. Syöksyn ohjaamon takaosaan laittamaan vaihdetta pakille. Ja kaikki muuthan vaihteen sieltä tietenkin hätäännyksissä löytyi paitsi se pakki. Saan pakin päälle ja lyön kaasun täysille. Veneemme pysähtyy pikku hiljaa. Nostan kättä vastaantuleville ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sydän hakkaa. Veneessä perheenjäsenet hieman hermoilevat poukkoiluani. Mitäs tuosta Kap Hornikin on takuulla hankalampi kiertää kuin nämä kaksi venettä. Älkää suotta pitäkö tuollaista kummallista ilmettä kasvoillanne.
Ajamme laituriin Paraisten keskustassa. Käymme kaupungilla shoppailemassa. Sehän maistuu meidän perheelle. Muutenhan meillä olisi varmasti hienompi venekin. Lähden edeltä käsin laittamaan veneelle hernesoppaa, jotta voimme syödä ennen lähtöä avomerelle. Tuntuu hienolta laittaa safkaa ja tiedän että merellä meikäläisenkin pöperöt maistuvat kaikille.
Odottelen porukoita ja sieltähän ne ilmestyvätkin kuka kantaen mitäkin hyödylliseksi kokemaansa ostosta. Parhaiten rahansa oli ehkä sijoittanut Tomi, joka kantoi läheisen Hesburgerin pussia kädessään. Ei ollut iskällä näköjään vielä kovasti kasaantunut meriittiä laivakokin roolista. Tomi taisikin lopulta syödä parhaiten.
Ruokailun aikana kapeaa väylää pitkin ajeli kaksi noin 70-vuotiasta papparaista. Veressä näytti olevan muutakin kuin punasoluja. Ei meinannut nimittäin vesialue riittää heidän veneelleen. No nuo ovat aikoinaan aloittaneet mereilyn jo varmaan ennen kuin promillet oli keksitty.
KOHTI TAMMISAARTA
Olin katsonut jo edellisenä iltana matkan puolesta välistä saaren, jonka rannassa yöpyisimme. Ajelimme muutaman tunnin sitä kohti. Päätin kuitenkin poiketa eräälle toiselle saarelle, jotta voisimme hieman jaloitella ja ettei lapsille tulisi heti kammoa veneessä istumisesta yhteen pötköön. Ajoimme saaren rantaan. Tomi tähysti kokassa ja itse tuijotin kaikuluotaimen merkkejä.
Sidoin keulaköyden puuhun ja ankkurin peräpäähän. Tämän tavan olin lukenut veneilylehdistä. Helppoa ja siistiä kuin mikä paitsi jos joutuu nostamaan ankkurin savipohjasta takaisin kannelle. Avustin kaikki rannalle ja tutkimusretket aution saaren uumeniin aloitettiin heti. Tunnin päästä kerroin, että nyt lähdetään. Saan porukat veneeseen ja käännän virta-avainta: "NAKS...NAKS" Mitä ihmettä menikö startti. Hetken tutkimisen jälkeen ymmärsin, että akku on tyhjä eikä vene ole ilmeisestikään koko aikana ladannut. Ostaisinkohan seuraavankin veneen Raumalta.
No nyt alkoi jo melkein hermostuttamaan. Autiolla saarella sähkölaatikko tyhjänä. Rauhoittelen porukkaa ja sanon, että paistamme makkaraa ja yövymmekin tämän saaren kupeessa. Aamulla pyydämme sitten joltakin ohikulkijalta virtaa ja saamme dieselimme käyntiin. Muuta virtaahan se ei tarvitsekaan.
STARTTI
Herään ensimmäisenä aamulla ja keittelen kahvit. Muu porukka ei hievahdakaan peteillään. Näyttää meri-ilmasto vaikuttaneen unihäiriöihin positiivisesti. Otan virvelin mukaan ja hyppään rannalle. Toisella heitolla tärppää noin kaksikiloinen lohi, joka tosin näytti melkoisesti hauelta. Ilmeisesti merilohi tai ainakin merihauki.
Muu poppoo heräilee. Pumppaan käsipumpulla pilssin tyhjäksi, jotta pilssipumppu ei käyttäisi loppuja virtoja. Lueskelen veneilyohjetta. Moottorivaurion sattuessa ohi ajavia veneitä voi kutsua apuun seisomalla kannella ja heiluttamalla käsiä vaakatasossa vartalon sivulla. Teen tätä oikeasti puolen tunnin ajan. Kukaan 15 ohiajavasta veneestä ei reagoi merkkeihini mitenkään. Liekö painosmäärä ohjekirjastani ollut vain yksi ja sekin minulla.
Nyt huomaan veneen ympärillä ajelehtivan öljylautan. Onpas pilssissä ollut öljyä. Tosin tuollaisen lautan tekemiseen riittänee ilmeisesti vähäinenkin määrä. Nyt ei apua kehtaa kyllä pyytää ennen kuin lautta on haihtunut. Heitän veteen muutaman ruiskauksen Fairya ja kuinka ollakaan, lautta supistuu sekunnissa lähes näkymättömiin. Olipa Manen mökkinaapurin vinkistä apua.
Etsin kartasta lähimmän venesataman. Soitan numerotiedusteluun ja kysyn sataman numeroa. Ei löydy sellaista. Jokin kaupan numero löytyy ja otan sen ylös. Useamman soiton jälkeen löytyy lopulta kaveri, joka suostuu lähtemään auttamaan vaikka emme varsinaisesti merihädässä olekaan. Kaveri ilmestyy puolen tunnin kuluttua ja antaa kaapeleilla lisävirtaa. Perkins hyrähtää käyntiin ja maksan kaverille 100 mk.
Matka jatkuu. Nyt täytyy tietenkin huolehtia, ettei moottori enää pääse sammumaan. Onneksi diesel sammuu vain, jos siitä nasse loppuu.
Hangon jälkeen alkaa merellä myräkkä, joka saa vaimon kauhistumaan ja lapset istumaan. Ulapalta puhaltaa yli kymmenen metriä sivutuulta ja veneemme todella keikkuu. Tuukkakin istui vielä jonkin aikaa ajohytissä mutta siirtyy istumaan etuhytin sängylle. Joudun sulkemaan kattoluukun, koska pärskeet lyövät välillä veneen yli. Vaimo ilmoittaa, että Tuukka oksettaa eikä hän jaksa enää puhua. Merisairaus on siis todella olemassa. Tuukka hikoilee, ei puhu, kyyneleet valuvat pitkin poskia ja pää on ämpärissä. Voi surkeus kun ei voi tehdä mitään muuta kuin että päästäisiin saariston suojaan. Onneksi sentään äiti on vierellä lohduttamassa. Eipä tosin koskaan minua, vaikka minäkin olen joskus oksentanut. En kylläkään veneessä.
Vihdoinkin pääsemme Tammisaaren saariston suojaan. Tuukan tauti loppuu vartin kuluttua ja mies on niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aurinko paistaa ja porukat nousevat kannelle paistattelemaan. Itse istun kattoluukun reunalla.
Saamme vierasvenesataman näkyviin. Valitsen laituripaikan ja pyydän vaimoani ottamaan kiinni poijun ajaessani siitä ohi. Kaikki näyttää sujuvan hienosti kunnes vaimo huutaa, ettei saanut poijua kiinni. JEES! Ainoa homma, jonka piti tehdä "ota poiju kiinni". Olin mukamas ajanut niin kaukaa, etteivät kädet olleet yltäneet, kaikenlaisia selityksiä nuo naiset keksivätkin. Pakki taas kiireesti päälle ja uudelleen poijulle. POKS! HIENOA! Poiju muuttuukin yhtäkkiä airbagiksi kun se kietoutuu veneemme potkuriin. Siinä se taas oli vaimon hyvät ajo-ohjeet. Moottori sammahtaa ja jäämme ajelehtimaan satama-altaaseen. Voi pyhät sylvit kun olisi edes batman-naamari päässä. Tätä en kyllä tule jutussani kertomaan. Rannalla olevat eivät kohteliaisuuksissaan ole huomaavinaan tapahtumaa. Näin se on aina satamassa. Ei tuijotella, ei osoitella jos joku töppää. Toisaalta he eivät tiedä, ettei veneemme suostu starttaamaan. Heitän ankkurin ettemme löytäisi itseämme jonkun miljoonaveneen kyljestä. Ohi ajaa buster-vene, jonka kuljettajaa pyydän viemään kiinnitysköytemme laituriin.
No niin nyt sitä ollaan onnellisesti Tammisaaressa ja vene jää odottamaan viikoksi siirtoa Helsinkiin. Varsinaisen venepaikkani kun olin saanut Kaisaniemenrannasta.
Jatkuu……..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti