Maakravusta maakravuksi OSA 3

Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.
Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen.
Lue ensin osat 1. ja 2.

Vene oli nyt Turussa ja päätimme lähteä koko perhe seuraavana viikonloppuna ajamaan sitä Tammisaareen. Matka oli sopiva yhden viikonlopun ajoa ajatellen. Yövyimme perjantain ja lauantain vastaisen yön mökillä ja lähdimme aamulla kohti Paraisia. Siskoni lähti miehensä kanssa saattelemaan meitä omalla veneellään. Manen toki piti näyttää miten hänen veneellään pystyi ajamaan rinkiä meidän veneemme ympäri vaikka melkein täysillä päästimmekin. Sitten heidän veneestään kuului paukahdus ja vauhti stoppasi samassa. Minun oli pakko kääntää oma veneemme takaisin päin. Heidän vene otettiin hinaukseen ja takaisin mökille. Oli pitkä akseli mennyt poikki. Ilman sellaista ei perämoottoreilla ajella ainakaan ilman airoja. Kyllä meillä onkin hyvä vene tuumin itsekseni.

Puolentoista tunnin ajon jälkeen saimme Paraisen näkyviin. Paikkaan vei kapea joki, jossa hädin tuskin pääsi kaksi venettä ohittamaan toisensa. Ilma oli kaunis ja tuntui hienolta. Lapset lauloivat laulua "On Mikki merelle lähtenyt kaarnapurrellaan..." Tulimme joessa jyrkkään mutkaan ja laitoin veneen vauhdin mateluksi, koska en pystynyt näkemään mutkan taakse. Samassa huomasin, että ajolinjallemme ilmestyy kaksi venettä. Syöksyn ohjaamon takaosaan laittamaan vaihdetta pakille. Ja kaikki muuthan vaihteen sieltä tietenkin hätäännyksissä löytyi paitsi se pakki. Saan pakin päälle ja lyön kaasun täysille. Veneemme pysähtyy pikku hiljaa. Nostan kättä vastaantuleville ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sydän hakkaa. Veneessä perheenjäsenet hieman hermoilevat poukkoiluani. Mitäs tuosta Kap Hornikin on takuulla hankalampi kiertää kuin nämä kaksi venettä. Älkää suotta pitäkö tuollaista kummallista ilmettä kasvoillanne.

Ajamme laituriin Paraisten keskustassa. Käymme kaupungilla shoppailemassa. Sehän maistuu meidän perheelle. Muutenhan meillä olisi varmasti hienompi venekin. Lähden edeltä käsin laittamaan veneelle hernesoppaa, jotta voimme syödä ennen lähtöä avomerelle. Tuntuu hienolta laittaa safkaa ja tiedän että merellä meikäläisenkin pöperöt maistuvat kaikille.

Odottelen porukoita ja sieltähän ne ilmestyvätkin kuka kantaen mitäkin hyödylliseksi kokemaansa ostosta. Parhaiten rahansa oli ehkä sijoittanut Tomi, joka kantoi läheisen Hesburgerin pussia kädessään. Ei ollut iskällä näköjään vielä kovasti kasaantunut meriittiä laivakokin roolista. Tomi taisikin lopulta syödä parhaiten.

Ruokailun aikana kapeaa väylää pitkin ajeli kaksi noin 70-vuotiasta papparaista. Veressä näytti olevan muutakin kuin punasoluja. Ei meinannut nimittäin vesialue riittää heidän veneelleen. No nuo ovat aikoinaan aloittaneet mereilyn jo varmaan ennen kuin promillet oli keksitty.

KOHTI TAMMISAARTA

Olin katsonut jo edellisenä iltana matkan puolesta välistä saaren, jonka rannassa yöpyisimme. Ajelimme muutaman tunnin sitä kohti. Päätin kuitenkin poiketa eräälle toiselle saarelle, jotta voisimme hieman jaloitella ja ettei lapsille tulisi heti kammoa veneessä istumisesta yhteen pötköön. Ajoimme saaren rantaan. Tomi tähysti kokassa ja itse tuijotin kaikuluotaimen merkkejä.

Sidoin keulaköyden puuhun ja ankkurin peräpäähän. Tämän tavan olin lukenut veneilylehdistä. Helppoa ja siistiä kuin mikä paitsi jos joutuu nostamaan ankkurin savipohjasta takaisin kannelle. Avustin kaikki rannalle ja tutkimusretket aution saaren uumeniin aloitettiin heti. Tunnin päästä kerroin, että nyt lähdetään. Saan porukat veneeseen ja käännän virta-avainta: "NAKS...NAKS" Mitä ihmettä menikö startti. Hetken tutkimisen jälkeen ymmärsin, että akku on tyhjä eikä vene ole ilmeisestikään koko aikana ladannut. Ostaisinkohan seuraavankin veneen Raumalta.

No nyt alkoi jo melkein hermostuttamaan. Autiolla saarella sähkölaatikko tyhjänä. Rauhoittelen porukkaa ja sanon, että paistamme makkaraa ja yövymmekin tämän saaren kupeessa. Aamulla pyydämme sitten joltakin ohikulkijalta virtaa ja saamme dieselimme käyntiin. Muuta virtaahan se ei tarvitsekaan.

STARTTI

Herään ensimmäisenä aamulla ja keittelen kahvit. Muu porukka ei hievahdakaan peteillään. Näyttää meri-ilmasto vaikuttaneen unihäiriöihin positiivisesti. Otan virvelin mukaan ja hyppään rannalle. Toisella heitolla tärppää noin kaksikiloinen lohi, joka tosin näytti melkoisesti hauelta. Ilmeisesti merilohi tai ainakin merihauki.

 

Muu poppoo heräilee. Pumppaan käsipumpulla pilssin tyhjäksi, jotta pilssipumppu ei käyttäisi loppuja virtoja. Lueskelen veneilyohjetta. Moottorivaurion sattuessa ohi ajavia veneitä voi kutsua apuun seisomalla kannella ja heiluttamalla käsiä vaakatasossa vartalon sivulla. Teen tätä oikeasti puolen tunnin ajan. Kukaan 15 ohiajavasta veneestä ei reagoi merkkeihini mitenkään. Liekö painosmäärä ohjekirjastani ollut vain yksi ja sekin minulla. 

Nyt huomaan veneen ympärillä ajelehtivan öljylautan. Onpas pilssissä ollut öljyä. Tosin tuollaisen lautan tekemiseen riittänee ilmeisesti vähäinenkin määrä. Nyt ei apua kehtaa kyllä pyytää ennen kuin lautta on haihtunut. Heitän veteen muutaman ruiskauksen Fairya ja kuinka ollakaan, lautta supistuu sekunnissa lähes näkymättömiin. Olipa Manen mökkinaapurin vinkistä apua. 

Etsin kartasta lähimmän venesataman. Soitan numerotiedusteluun ja kysyn sataman numeroa. Ei löydy sellaista. Jokin kaupan numero löytyy ja otan sen ylös. Useamman soiton jälkeen löytyy lopulta kaveri, joka suostuu lähtemään auttamaan vaikka emme varsinaisesti merihädässä olekaan. Kaveri ilmestyy puolen tunnin kuluttua ja antaa kaapeleilla lisävirtaa. Perkins hyrähtää käyntiin ja maksan kaverille 100 mk.

Matka jatkuu. Nyt täytyy tietenkin huolehtia, ettei moottori enää pääse sammumaan. Onneksi diesel sammuu vain, jos siitä nasse loppuu.

Hangon jälkeen alkaa merellä myräkkä, joka saa vaimon kauhistumaan ja lapset istumaan. Ulapalta puhaltaa yli kymmenen metriä sivutuulta ja veneemme todella keikkuu. Tuukkakin istui vielä jonkin aikaa ajohytissä mutta siirtyy istumaan etuhytin sängylle. Joudun sulkemaan kattoluukun, koska pärskeet lyövät välillä veneen yli. Vaimo ilmoittaa, että Tuukka oksettaa eikä hän jaksa enää puhua. Merisairaus on siis todella olemassa. Tuukka hikoilee, ei puhu, kyyneleet valuvat pitkin poskia ja pää on ämpärissä. Voi surkeus kun ei voi tehdä mitään muuta kuin että päästäisiin saariston suojaan. Onneksi sentään äiti on vierellä lohduttamassa. Eipä tosin koskaan minua, vaikka minäkin olen joskus oksentanut. En kylläkään veneessä.

Vihdoinkin pääsemme Tammisaaren saariston suojaan. Tuukan tauti loppuu vartin kuluttua ja mies on niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aurinko paistaa ja porukat nousevat kannelle paistattelemaan. Itse istun kattoluukun reunalla.

Saamme vierasvenesataman näkyviin. Valitsen laituripaikan ja pyydän vaimoani ottamaan kiinni poijun ajaessani siitä ohi. Kaikki näyttää sujuvan hienosti kunnes vaimo huutaa, ettei saanut poijua kiinni. JEES! Ainoa homma, jonka piti tehdä "ota poiju kiinni". Olin mukamas ajanut niin kaukaa, etteivät kädet olleet yltäneet, kaikenlaisia selityksiä nuo naiset keksivätkin. Pakki taas kiireesti päälle ja uudelleen poijulle. POKS! HIENOA! Poiju muuttuukin yhtäkkiä airbagiksi kun se kietoutuu veneemme potkuriin. Siinä se taas oli vaimon hyvät ajo-ohjeet. Moottori sammahtaa ja jäämme ajelehtimaan satama-altaaseen. Voi pyhät sylvit kun olisi edes batman-naamari päässä. Tätä en kyllä tule jutussani kertomaan. Rannalla olevat eivät kohteliaisuuksissaan ole huomaavinaan tapahtumaa. Näin se on aina satamassa. Ei tuijotella, ei osoitella jos joku töppää. Toisaalta he eivät tiedä, ettei veneemme suostu starttaamaan. Heitän ankkurin ettemme löytäisi itseämme jonkun miljoonaveneen kyljestä. Ohi ajaa buster-vene, jonka kuljettajaa pyydän viemään kiinnitysköytemme laituriin.

No niin nyt sitä ollaan onnellisesti Tammisaaressa ja vene jää odottamaan viikoksi siirtoa Helsinkiin. Varsinaisen venepaikkani kun olin saanut Kaisaniemenrannasta.

Jatkuu……..

Maakravusta maakravuksi, OSA 2

 Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.
Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen.

Lue ensin osa 1. 

ODOTUSTA

Voi kun anopin kanssa kului aika mukavasti. Odotin Oulujärvellä kovasti merelle pääsyä. Tosin kyseinen järvi onkin Kainuun meri. Olin mökillä suurimman osan ajasta peräprutkun kanssa kalassa. Tomi nappasi 3.3 kiloisen hauen. Minulle tuotti kovasti vaikeuksia kertoa pojalleni, etten elämässäni ollut saanut moista vonkaletta; siinähän menee vaikka isän maine koviksena. Haavikin meni poikki, kun sitä veneeseen nostettiin.

Kajaanissa käymme ostoksilla. Minun ostokseni liittyvät kyllä vain yhteen asiaan, veneilyyn. Ämpäreitä, vesisäiliö, köyttä, pelastusliivit. Varapolttoainesäiliöksi ostan Saudi-Arabiasta palautettuja paksuja muovisia kanistereita, joissa lukee “water”. Kelvannee polttoöljylle, jos kerta kelpaa vesisäiliöksikin. Ymmärsin myöhemmin miksi ne oli palautettu. Korkit vuosivat kuin seulat. No toisaalta Saudi-Arabiassa polttoöljykanisterit varmasti saavatkin vuotaa mutta ei tietenkään vesipänikät. En uskalla kertoa vaimolle ostosten kokonaishintaa. Tosin ei hänkään kerro omiensa.

Sunnuntaina lähdimme ajelemaan takaisin kohti Karkkilaa. Oli helteinen kesäpäivä ja järkyttävää istua kuumassa, pyörien päällä olevassa peltilaatikossa 7 tuntia. Meri se olisi toista. Huomennahan se nähdään.

VALMISTELUT

Olemme hyvissä ajoin iltapäivällä kotona. Ryhdyn pakkaamaan aikaisemmin tekemäni listan mukaisia tavaroita. Hätäraketteja en löydä. Ne ovat aina olleet mukanani, kun olin ollut metsästämässä. Ainoa muistikuvani niiden paikasta oli se, että olin kätkenyt ne johonkin hyvään paikkaan, etteivät lapset pääsisi niihin käsiksi. Aina sama juttu tällaisissa tavaroissa. Vaimoa en saanut etsimään. Hän kun löytää minuutissa sen mitä minä etsin kaksi tuntia. Muuten listan mukaiset tavarat löytyvät. Tuntuu, että niillä selviäisi hengissä pahemmistakin paikoista.

Satelliittinavigaattorin käyn lainaamassa. Siihenkin ostan varaparistot. Kirjoista olin lukenut, että kaiken kokoisia puukiilatappeja on syytä ottaa mukaan rungon paikkaamista varten karille ajon jälkeen. Hyvä, ettei ruoripeukalo lähtenyt niitä tehdessä. No onnekseni peukalo ei minulla ole kämmenen reunassa.

Nukkumaan klo 23.00 ja kello herättämään puoli kolmelta. Ei tule unta. Toivottavasti en nukahda ruoriin.

Kello soi; nyt se on totta. Juon aamukahvit ja hyvästelen nukkuvan perheen. Tarja sentään raottaa vähän silmiään. Matka Raumalle alkaa aamuyöstä kolmen jälkeen. Tietenkin lähden matkalle ilman perhettäni. Olin viikonloppuna yrittänyt soitella tuttujani ympäri Suomea mutta jostakin syystä kenellekään mukaantulo ensimmäiselle merireissulleni ei sopinut.

May be

Tapaan veneen entisen omistajan sovitussa paikassa. Menemme minun autollani rantaan. Siirrämme henkiinjäämistavarani hänen peräprutkuunsa ja matka MAY BElle alkaa. Veneeni kyljessä komeili nimittäin tällainen nimi.

Apuuva. May be on pakattu ja kaveri saattelee minua noin varttitunnin verran merelle päin. Hänen peräprutkunsa on hinauksessa. Sitten koittaa hetki, jolloin hän toivottaa hyvää matkaa ja hyppää veneeseensä. Tervemenoa Jarmo.

Entinen elämäni melkein vilisee filminauhana silmissä. Tulee mieleen Kimmon kommentti “ Raumalla ei tarvitse olla kuin metrin väylän sivussa niin jo karahtaa kiville”. Siskon perheen mökkinaapuri oli todennut, etten ikinä selviä kokemuksellani Turkuun, jonne olin venettä viemässä. Veljeni ei varmasti vieläkään usko, että olin lähtenyt yksistäni matkaan. Mikähän olisi kerroin, jos tästä lyötäisiin vetoa.

Kello näyttää kuutta ja matkan systerin mökille Turkuun on alkanut. 7 solmun nopeuskin tuntuu liian kovalta navigoimiseen. Seuraan merikorttia ja kiikarilla haen merkkejä mereltä ja maalta. Puolen tunnin päästä pääsen lahden perukoilta avomerelle.

Hiljainen merituuli puhaltaa lännestä. Taivas on pilvetön. Käännyn 5 km:n päästä rannasta etelään. Vatsan pohjassa kihelmöi. Vautsi mikä tunne. Yksistään merellä. May Ben hytissä on voimakas savun haju ja mottorikin tuntuu kilkattavan välillä miten sattuu. Onhan minulla työkaluja, rauhoittelen itseäni.

Nyt muistan, että minulla piti olla henkilö, jolle soitan sijaintini puolen tunnin välein. Pahus mikä unohdus. Mistä minua tiedetään etsiä, jos ei satu enää ilmaantumaan maisemiin. Oulusta kai etsisivät.

Soitan veljelleni Helsinkiin. Puhelinvastaaja kertoo tylsän viestinsä. Piippauksen jälkeen kerron nauhalle asiani, kellonajan, sijaintini ja kompassisuunnan.  Toistan tämän sitten puolen tunnin välein. Rauma alkaa jäämään taakse. Mieleeni tulee naapurin kertoma juttu: “Kun Raumalla joku kuolee, niin ensimmäisenä kysytään-millainen vene siltä jäi”.

No tässä tapauksessa ei välttämättä jää venettäkään. Yhdessähän sitä kumminkin mentäisiin. Tosin minulla on pelastusliivit ylläni. Ei kai kapteenin tarvi mennä veneen mukana jos on yksistään?

MERELLÄ

Laitan kahvit kiehumaan vaikka vene heiluukin melkoisesti mainingeissa. Täytyy pitää toisella kädellä kahvipannusta ja toisella ruorista. Ei tätä varmaan näin ole tarkoitettu mutta kun tulee niin kodikas olo.

Veljeni soittaa parin tunnin kuluttua. On tietenkin hädissään, kun kuunteli Titanic-viestejäni. Hän kysyy onko minulla kelluntapukua, johon vastaan, ettei tässä nyt ensimmäisenä sellaisia ostella. Johan se olisi vaimokin huolestunut. Väittelemme kuinka kauan säilyn hengissä 19- asteisessa vedessä. Tämän väittelyn aikana ohitan huomaamattani yhden pohjoismerkin ja olen karauttaa Mellerin matalikolle. Niin hassulta kuin se tuntuukin, että keskellä merta voi olla 0.5 metrin matalikkoja mutta näin se merikartan mukaan on. Lännessä, etelässä ja pohjoisessa ei nimittäin näy maata ollenkaan ja idässäkin se on 15 km:n päässä. Lopetan puhelun ja kiepsautan veneen 180 astetta ja takaisinpäin. Olisi se ollut noloa karauttaa muutaman tunnin ajon jälkeen kiville.

Hytissä on edelleen voimakas savun haju. Siihen on vielä sekoittunut tervan ja polttoöljyn haju. Moottorin kierroksetkin tippuvat yhtäkkiä, aivan kuin olisi leikkaamassa kiinni mutta palautuu kuitenkin alkuperäiselle tasolleen. Ajan ilman kattoluukkua. Ilma on lämmennyt jo aamusta sen verran.

SAARISTO

Puolen päivän jälkeen Uusikaupunki on ohitettu ja alan kääntämään itään kohti mannerta.  Enhän minä muuten mutta kun reitti kääntyy kohti rannikon saaristoa. Nyt navigointitaitoni laitetaankin koetukselle. Ensimmäisten saarten jälkeen huomaan merikartan tekijöiden ajatuksenjuoksussa virheen. Minkä ihmeen takia heidän on pitänyt piirtää kartta siten, että sitä katsellaan ylhäältä käsin, vaikka minä poloinen tsiikaan maisemaa vaakatasossa. Tämä kartta lienee tehty lentäjille. Eihän siinä voi huomata mikä on saari ja mikä on manner. Vai onko saarta ollenkaan. Nyt varmistan sijaintiani vielä tiuhempaa. Käytän myös satelliittinavigaattoria varmistaakseni oikean määrityksen. Näyttää paikka heittävän muutama sata metriä.

Sitten tipun kartalta. Joudun laittamaan vaihteen vapaalle ja kellumaan. Tiedän olevani jossakin 1 km:n säteisen ympyrän sisällä mutta kun merellä pitää tietää justiinsa. Aikani kiikareilla tutkittuani uskon sijainnin löytyneen. Matkaa jatkaessani olettamukseni osoittautuu oikeaksi… onneksi.

Hitsi, että on hienoa ja päiväkin on tosi lämmin ja aurinkoinen. Ajelen saaristoväylää pitkin kohti Naantalia, jossa olen sopinut tapaavani siskoni ja hänen miehensä Manen.

Päätän tankata veneen varapolttoainesäiliöistä. Pysäytän paatin kohtaan, jossa on riittävästi vettä ympärillä, jos sattuu vähän räpöttämään. Menen veneen reunalle. Avaan tankin korkin ja niinhän siinä käy, että kun pitää kiinni toisella kädellä veneestä ja toisella 20 litran polttoöljykanisterista, niin eihän siitä mitään tule. 3 litraa meni tankkiin ja 7 mereen, loppu jää kanisteriin. Tästä pääsis jo Karkkilan Tienoon palstalle, mutta en aio kuitenkaan antaa juttuvinkkiä. Täytyy löytää jokin suojainen paikka uudelle tankkaustoimenpiteelle. Tosin 3 litralla ajelee tunnin verran.

TOINEN HULLU

Päätän ajaa Naantaliin merikarttaan merkittyä erittäin kapeaa reittiä pitkin. Tuo vähän jännitystä hommaan. Perässäni seuraa n. 12 metrinen uuden karhea purjevene ajaen moottorilla. Se kiusanhenki näyttää menevän jopa kovempaa kuin minun veneeni. Ei auta muuta kuin päästää ohi. Nopeusero on vain 1 km/h luokkaa joten ohittaminen ei ole mikään hetken tapahtuma. Näyttää lojuvan yli 10 henkeä loistoveneen kannella. Morjestamme kipparin kanssa.

Tulen väylän mutkaisimmalle ja kapeimmalle osalle. Äsken ohi mennyt purjevene on hidastanut vauhtinsa mateluksi. Näytän veneelle ohitusmerkkiä ja suostuvat kauppaan. Joudun ohittamaan veneen n. 10 metrin päästä. Vieraan veneen kippari huutaa jotakin. Käännän veneeni tyhjäkäynnille. Laitan käteni korvalle merkiksi, etten kuullut. Mies huutaa: ”Oletko ajanut tätä reittiä aikaisemmin”. Vastaan, että olen juuri ostanut veneen ja ensimmäistä kertaa elämässäni merellä. Kuuluu odottamaton vastaus: “Sama juttu”. Herran pieksut voiko olla mahdollista, että löytyy toinenkin hullu. Pitäisi lailla kieltää tuollaiset veneilijät. Voi vaikka osua omaan veneeseeni. Näköjään merellä on kaikki mahdollista. Sitä ihmettelen, että heidän veneensä on täynnä muuta porukkaa, kun minun mukaani ei suostunut kukaan. Uskottelen itselleni, että syynä on veneidemme n. miljoonan markan hintaero eikä merimiestaidot. Moikkaan heille jatkaen matkaani.

NAANTALI

Kello on 21.00 ja Naantali on tunnin päässä. Kohdalle sattuu ukkoskuuro. Pidän silti kattoluukkua auki. Tuntuu ihanalta saada raikasta vettä päällensä kun on yhtäjaksoisesti ajanut 15 tuntia eikä yölläkään nukuttu kuin pari tuntia. Karvainen merituuli puhalsi hänen suolaiseen rintaansa; tuumiskelen.

Soitan Manelle, että lähtevät ajelemaan kohti Naantalia. Ovatkin jo matkalla paikalle. Olimme sopineet Naantalin leirintäalueen laiturin kohtaamispaikaksemme. Ohitan Muumimaan ja vihdoinkin tärkeä etappi tulee näkyviin. Columbuksesta on varmaan tuntunut samalta saapuessaan Amerikkaan. Toisaalta hän luuli tulleensa Intiaan. Olenkohan minäkään Naantalissa? Kyllä varmaan. Sama Ukko-Pekan laiturihan siinä on kuin aikaisemmalla asuntoautoreissulla olin nähnyt.

Odottelen Manea ja systeriäni lähes tunnin. Olivat eksyneet mokomat. Ja siellä maissa on vieläpä kaikki opastemerkitkin.

Jatkamme Naantalista heidän mökilleen Airistolle. Mane ajaa ja minä juon kolme keppanaa peräperää. Onpa mies kuivunut entisestään matkan aikana. Tuntui, että ensimmäisestä pullosta ei mennyt mitään mahalaukkuun, vaan kaikki imeytyi jo ruokatorvessa.

Mökin rannassa olemme n. klo 24.00 ja minä olin viettänyt yhtäjaksoisesti merellä 18 tuntia. Olin silti valmis vaikka heti lähtemään takaisin. Veneily on ihmeellistä. Nukun yön veneessäni polttoöljyn ja tervan hajun kanssa. Savu on jo hälvennyt.

Jarmo

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Maakravusta maakravuksi OSA 1

Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.

Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen. 

”Se on koko ajan kallel­laan"  tokaisi vaimoni ehdot­taessani varovasti pur­jeveneen hankintaa. ”Voi sillä ajaa moot­torillakin ja varmasti ajaisimmekin minun purjehduskoke­muksellani" vastasin. Minuun oli iskenyt polttava venekuume. Kokemuksesta tiesin, ettei sellainen lähde kuin hankkimalla vene.

Aloin miettimään ratkaisua asiaan. Veneen ostaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu. Käyttötarkoitus, turvallisuus, viihtyisyys ja muut seikat täytyy ottaa huomioon. Miten voi tietää tällaisista kun ei aikaisempaa kokemusta ole kuin avoveneilystä.

RATKAISU: Vuokraamme aluksi veneen, teemme reissun ja tiedämme sen jälkeen paljon paremmin tarpeemme.

Tiesin Östermarkin Kimmon olevan mukana kimppapurje­veneessä ja meidän onnistuikin tehdä sopimus 5 päivän vuokraamisesta kesäkuussa ja veneen kotisatamakin oli kauniissa Turun saaristossa.

Vaimo,  lapset ja sukulaiset siunailivat ajatusta. Miten minun taidoillani voi lähteä kokemattomana merelle; ei edes rannikkolaivuritutkintoa !!!!!! Epäilijöille vastasin, ettei Amerikkaakaan olisi vielä löydetty, mikäli joku ei olisi uskaltanut lähteä ensimmäistä kertaa merelle. Eikä tässä todennäköisesti edes Amerikkaan asti päädytä. Tanskan salmet näyttävät niin kapeilta maapallokartas­sa, ettei niistä voi osua.

Muutenkin olen sitä mieltä, että ensin joku on purjehtinut ja vasta sitten ovat olleet kurssit. Kerroin myös epäilijöille tehneeni hommasta potentiaalisten ongelmien analyysin. Passitkin ottaisim­me mukaan siltä varalta, ettei kääntyminen onnistu.

RATKAISU: Kirjastoon! Sieltä minä löydän tarvittavaa tietoa asiasta.

Lainasin n. 2000 sivullista merenkulkua, purjehtimista ja navigointia käsittelevää kirjaa. Toukokuun aikana käytin muutamia tunteja aikaa kirjojen läpikahlaamiseen. Purjehtimiskirjojen sisällöstä 90% käsitteli sitä, että miten pääsee vieläkin nopeammin. Haa! Peruspurjehtimi­nen täytyy olla siis yksinkertaista. Samaa  olen tehnyt surffilaudankin kanssa. Helppoa kuin mikä, kunhan ei vain tuule.

Tiedän, että veneissä on ahdasta. Mutta tietääkö muu perhe? Ei varmaankaan. Miten saan heidät ymmärtä­mään, että kysymyksessä ei ole mikään valtamerihöyry vaan pieni 8 metrinen purjevene?

RATKAISU: Pihalaatat!

 Käyn mittaamassa laatoituksen. 8 X 3 metriä! Juuri samanmittainen, kuin vuokraveneemme. Kutsun muun perheen ulos ja pyydän heitä asettumaan laatoille. Tämän jälkeen kerron, että tällaisella alueella tulemme viettämään kahden viikon päästä 5 vuorokautta. Miltä tuntuu? Ei kuulemma tuntunut miltään vaikka meitä on yhteensä 5 kappaletta. Pyydän heitä olohuoneeseen ja asetumme kaikki samalle sohvalle. Nyt harjoittelemme liikkumista veneen sisätiloissa. Itse olen toisessa päässä ja Föösti-Tomi toisessa. Tarja, Jutta ja Tuukka keskellä. Vaihdamme Tomin kanssa paikkoja. Se tapahtuu ryömi­mällä jalkojen, käsien ja päiden sekamelskan läpi. Tällaista on sitten veneily. Älkää odottako liikoja. Tähän nimittäin pitäisi lisätä vielä sohvan heiluminen tai ainakin vinossa olo.

Koittaa lähtöä edeltävä viikko. Ulkona on lämmintä yli 30 astetta ja Tomi makaa yli 40 asteen kuu­meessa kotona. Kuume on jatkunut jo neljättä päivää eikä liene venekuumetta. Tomi ei juo eikä syö mitään. Ei muuta kun Jorvin sairaalaan. Nyt löytyi selvästi purjehti­mista tärkeämpi asia. Kolme lääkäriä tekee diagnoosin: Ei ole umppari eikä leikkaukseen yöllä ryhdytä. Takaisin kotona 02.00. Voi poikaressukkaa kun on heikkona.

Aamulla lähdemme sopimuksen mukaan takaisin Jorviin. Puolen päivän maissa takaisin Karkkilaan lääkekuurin kanssa. Tomi piristyy silminnähden kun tajuaa, ettei umpparileikkaukseen ryhdytä.

Oli muuten mahtava palvelu Jorvissa. Porukka on varmastikin koulutettu asiakaspalveluun. Tunsimme todellakin itsemme yksilöiksi vaikka pakostakin olimme liukuhihnakamaa. Mutta emme huomanneet sitä. 

Voi pahus! Föösti on siinä kunnossa, että on pakko perua purjevenekeikka. Lauantai on hänen ensimmäinen kuumeeton päivänsä. Sama päivä kun meidän piti lähteä. Koko perhe odottaa lomaviikkoa. Mitäs nyt?

  

 RATKAISU: Tuskaisena pään höyrytessä mietin mitä teemme. Asuntoauto!

Äkkiä kioskille ostamaan Keltainen Pörssi. Ei voi olla totta. Nummi-Pusulassa kaupataan asuntoautoa vuok­ralle ja vieläpä kohtuuhintaan. Ei muuta kuin soittamaan ja napakymppi. Auto on vapaana seuraavan viikon ja varaan sen.

Suunnistamme auton kokan kohti Paraisia. Sieltä Nauvon ja Korppoon kautta 7 lautalla Naantalin lähistöl­le. Saimmepa olla merellä. Naantalin leirintäalueella vietämme kolme päivää ja Jutta pääsi Muumimaahan. Torstaina olemme takaisin kotona ja palautan auton omistajilleen onneksi yhtä ehjänä kuin lähtiessä.

Oma kuumeeni ei kuitenkaan hellitä. Ostan jokaisen ilmestyvän Pörssin. Vaimokin alkaa lämmetä: ”Kunhan se ei kulje vinossa”. Moottorivene. Sitten tärppää. Ilmoi­tuksessa kaupataan 9-metristä diesel-venettä ja kohtuuhinnalla. Sopii meikäläisen kukkarolle. Soitan numeroon. Reilun tuntuinen kaveri kertoo veneestä ja sanoo asuvansa Raumalla. Vene on kuulemma vedessä. Siis pysyy pinnalla, riemuitsen mielessäni. Toimiva ja muutekin OK hänen mielestään. No niinhän ne myyjät aina. Pientä laittoa ulkokuoressa kuulemma on mutta ei haittaa merenkul­kua. Pyydän häntä varaamaan sen huomiseen iltapäivään asti. Siihen hän ei kuitenkaan suostu edes 300 markan lisähinnalla. Veneen saa kuulemma se, joka ensimmäise­nä lyö rahat käteen. No voi sun taittarallaa! Taas tämä autokuumeestakin tuttu juttu: Siellä odottaa maailman paras vene ja juuri parhaillaan sitä varmaankin joku on hakemassa. Ei muuta kun jäitä hattuun ja lähdetään huomenna katsomaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen lähden Tuukan kanssa Raumalle. Löydämme myyjän huoltoaseman pihalta sovitusta paikasta. Inhottavaa tavata huoltoasemalla. Olisi kiva kun tietäisi missä asuu kaveri, joka kauppaa venettä. Liekö edes oma. Matkalla rantaan keskustelem­me veneestä. Se ei ole rekisteröity, koska koneen teho on alle 50 hv. Jaa’a kenenkähän venettä tässä nyt sitten ollaan menossa katsomaan, kun ei mitään paperei­takaan ole. Olisipa nyt edes Martin Saarikangas mukana.

Saavumme rantaan lähelle Olkiluotoa. Matka jatkuu pienellä peräprutkulla. Saavumme saaren poukamaan, jossa myyjä kertoo veneen olevan. Ei, ei näy. Miksi tämä kestää näin kauan. Ainoastaan yksi hienon näköinen uljas valkoinen paatti keinuu ankkuroituna kaislikon reunassa. Mutta myytävänä olevaa venettä en näe. Kaveri kääntää peräprutkun kohti äsken näkemääni unelmavenettä. Sisälläni kiehuu ja kuohuu. Voiko se olla tuo vene... En saa näyttää tunteitani myyjälle; alennuksia ei muuten tule.

Nousemme veneen kannelle. Nyt unohtuu kaikki se kokemus kaupankäynnistä, mitä pikkupojasta lähtien olen harrastanut. Olen sulaa vahaa ja haluaisin heti lyödä kaupat lukkoon. Väliäkö sillä vaikka moottori ei toimisi­kaan. En kuitenkaan hätiköi. Lähdemme koeajolle. Olkiluodon ydinvoimala pilkottaa lahden toisella rannalla. Voisiko vene ollakin ydinkäyttöinen, temppuilee mielikuvi­tukseni. Äänet ja haju veneen sisällä eivät vastaa kuvaani normaalista dieselistä. Tuukka kulkee veneen kannella ja sisätiloissa kuin vanha merikarhu. Tämä olkoon meidän perheen ensimmäinen vene, päätän.

Teemme kaupat ja ajelemme yötä myöten takaisin Karkkilaan toki tässä vaiheessa vielä autolla. Lähtipä venekuume mutta veneilykuume jäi. Vaimo kun antoi luvan veneen hankintaan ehdolla, että lähdemme viikon­loppuna Kainuuseen anoppia katsomaan. Jo on tulossa pitkä viikonloppu.

Myyjälle sanoin tulevani hakemaan venettä maanantaina.

Jatkuu seuraavassa numerossa…

Minä vastaan, sinä vastaat, hän vastaa, joku muu vastaa

Vastuiden selkeys on tärkeää. Oma lapseni sairastui joitakin vuosia sitten. Tottakai olin huolissani ja tein kaikkeni, jotta hän jälleen tervehtyisi. Soittelin sinne, tänne ja tuonne saadakseni selville, että kuka asiasta vastaa. Aina vastauksena oli, että "Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiiri vastaa". Tämä tuntui kauhealta. Eihän sellainen  mammutti voi mitenkään ymmärtää omaa pientä lastani ja hänen tarpeitaan. Jatkoin soittelua eri puolille. Kerroin, että haluan vastauksen kysymykseen "Kuka vastaa?" enkä kysymykseen "Mikä vastaa?". Tavoitin erään kauan alalla työskennelleen ihmisen. Hän kertoi minulle suoraan, etten saa tästä organisaatiosta kenenkään nimeä. Ja sitten puhuttiin hoitovastuusta. Minäkin voisin olla hoitovastuussa, mutta en parantamisvastuussa. Tämäkin on tärkeä seikka huomata. Minä haluan, että joku vastaa lapseni parantumisesta. Jos talonmies on hiekottamisvastuussa, niin vastuu on hoidettu hiekottamalla piha. Jos hän vastaisikin siitä, ettei kukaan liukastu, niin hän toimisi varmasti toisenlaisella ja tarkemmalla tavalla.
Omalta osaltani ymmärsin vastuun selkeyden tärkeyden seuraavan tositapahtuman jälkeen. Olimme kotimme läheisyydessä olevalla uimarannalla koko perhe. Kolme lastamme olivat vielä pieniä. Istuimme vaimoni kanssa vierekkäin rantapenkereellä ja katsoimme lastemme perään. Tai ainakin näin luulimme. Äkkiä nimittäin huomasimme, että pienin lapsemme oli kadonnut leikkivien lasten joukosta. Ryntäsimme molemmat rantaveteen ja sitten syvemmälle. Sieltähän se pikkuinen löytyi terveenä ja hyvinvoivana. Oli vain mennyt muiden tyttöjen perässä. Mitä minä tästä opin? Mikä oikein meni pieleen? Mehän olemme vaimoni kanssa valmiita vaikka antamaan henkemme lastemme puolesta. Mistä siis mättöi, erttä tällainen pelottava tilanne pääsi käymään. Vastaus on se, että emme olleet vastuuttaneet kumpikaan toistamme. Kuvittelimme mielessämme, että kyllä tuo toinen katsoo perään. Vastuu täytyy olla selkeä "kuka vastaa" tasolla. Muuten eivät asiat etene.