Maakravusta maakravuksi, OSA 2

 Tämä on tosikertomus 90-luvun puolivälin tienoilta. Silloin kun tavaraa myytiin lehdissä ja maksettiin markoilla.
Tein storyn aikoinaan Helvarin henkilöstölehteen.

Lue ensin osa 1. 

ODOTUSTA

Voi kun anopin kanssa kului aika mukavasti. Odotin Oulujärvellä kovasti merelle pääsyä. Tosin kyseinen järvi onkin Kainuun meri. Olin mökillä suurimman osan ajasta peräprutkun kanssa kalassa. Tomi nappasi 3.3 kiloisen hauen. Minulle tuotti kovasti vaikeuksia kertoa pojalleni, etten elämässäni ollut saanut moista vonkaletta; siinähän menee vaikka isän maine koviksena. Haavikin meni poikki, kun sitä veneeseen nostettiin.

Kajaanissa käymme ostoksilla. Minun ostokseni liittyvät kyllä vain yhteen asiaan, veneilyyn. Ämpäreitä, vesisäiliö, köyttä, pelastusliivit. Varapolttoainesäiliöksi ostan Saudi-Arabiasta palautettuja paksuja muovisia kanistereita, joissa lukee “water”. Kelvannee polttoöljylle, jos kerta kelpaa vesisäiliöksikin. Ymmärsin myöhemmin miksi ne oli palautettu. Korkit vuosivat kuin seulat. No toisaalta Saudi-Arabiassa polttoöljykanisterit varmasti saavatkin vuotaa mutta ei tietenkään vesipänikät. En uskalla kertoa vaimolle ostosten kokonaishintaa. Tosin ei hänkään kerro omiensa.

Sunnuntaina lähdimme ajelemaan takaisin kohti Karkkilaa. Oli helteinen kesäpäivä ja järkyttävää istua kuumassa, pyörien päällä olevassa peltilaatikossa 7 tuntia. Meri se olisi toista. Huomennahan se nähdään.

VALMISTELUT

Olemme hyvissä ajoin iltapäivällä kotona. Ryhdyn pakkaamaan aikaisemmin tekemäni listan mukaisia tavaroita. Hätäraketteja en löydä. Ne ovat aina olleet mukanani, kun olin ollut metsästämässä. Ainoa muistikuvani niiden paikasta oli se, että olin kätkenyt ne johonkin hyvään paikkaan, etteivät lapset pääsisi niihin käsiksi. Aina sama juttu tällaisissa tavaroissa. Vaimoa en saanut etsimään. Hän kun löytää minuutissa sen mitä minä etsin kaksi tuntia. Muuten listan mukaiset tavarat löytyvät. Tuntuu, että niillä selviäisi hengissä pahemmistakin paikoista.

Satelliittinavigaattorin käyn lainaamassa. Siihenkin ostan varaparistot. Kirjoista olin lukenut, että kaiken kokoisia puukiilatappeja on syytä ottaa mukaan rungon paikkaamista varten karille ajon jälkeen. Hyvä, ettei ruoripeukalo lähtenyt niitä tehdessä. No onnekseni peukalo ei minulla ole kämmenen reunassa.

Nukkumaan klo 23.00 ja kello herättämään puoli kolmelta. Ei tule unta. Toivottavasti en nukahda ruoriin.

Kello soi; nyt se on totta. Juon aamukahvit ja hyvästelen nukkuvan perheen. Tarja sentään raottaa vähän silmiään. Matka Raumalle alkaa aamuyöstä kolmen jälkeen. Tietenkin lähden matkalle ilman perhettäni. Olin viikonloppuna yrittänyt soitella tuttujani ympäri Suomea mutta jostakin syystä kenellekään mukaantulo ensimmäiselle merireissulleni ei sopinut.

May be

Tapaan veneen entisen omistajan sovitussa paikassa. Menemme minun autollani rantaan. Siirrämme henkiinjäämistavarani hänen peräprutkuunsa ja matka MAY BElle alkaa. Veneeni kyljessä komeili nimittäin tällainen nimi.

Apuuva. May be on pakattu ja kaveri saattelee minua noin varttitunnin verran merelle päin. Hänen peräprutkunsa on hinauksessa. Sitten koittaa hetki, jolloin hän toivottaa hyvää matkaa ja hyppää veneeseensä. Tervemenoa Jarmo.

Entinen elämäni melkein vilisee filminauhana silmissä. Tulee mieleen Kimmon kommentti “ Raumalla ei tarvitse olla kuin metrin väylän sivussa niin jo karahtaa kiville”. Siskon perheen mökkinaapuri oli todennut, etten ikinä selviä kokemuksellani Turkuun, jonne olin venettä viemässä. Veljeni ei varmasti vieläkään usko, että olin lähtenyt yksistäni matkaan. Mikähän olisi kerroin, jos tästä lyötäisiin vetoa.

Kello näyttää kuutta ja matkan systerin mökille Turkuun on alkanut. 7 solmun nopeuskin tuntuu liian kovalta navigoimiseen. Seuraan merikorttia ja kiikarilla haen merkkejä mereltä ja maalta. Puolen tunnin päästä pääsen lahden perukoilta avomerelle.

Hiljainen merituuli puhaltaa lännestä. Taivas on pilvetön. Käännyn 5 km:n päästä rannasta etelään. Vatsan pohjassa kihelmöi. Vautsi mikä tunne. Yksistään merellä. May Ben hytissä on voimakas savun haju ja mottorikin tuntuu kilkattavan välillä miten sattuu. Onhan minulla työkaluja, rauhoittelen itseäni.

Nyt muistan, että minulla piti olla henkilö, jolle soitan sijaintini puolen tunnin välein. Pahus mikä unohdus. Mistä minua tiedetään etsiä, jos ei satu enää ilmaantumaan maisemiin. Oulusta kai etsisivät.

Soitan veljelleni Helsinkiin. Puhelinvastaaja kertoo tylsän viestinsä. Piippauksen jälkeen kerron nauhalle asiani, kellonajan, sijaintini ja kompassisuunnan.  Toistan tämän sitten puolen tunnin välein. Rauma alkaa jäämään taakse. Mieleeni tulee naapurin kertoma juttu: “Kun Raumalla joku kuolee, niin ensimmäisenä kysytään-millainen vene siltä jäi”.

No tässä tapauksessa ei välttämättä jää venettäkään. Yhdessähän sitä kumminkin mentäisiin. Tosin minulla on pelastusliivit ylläni. Ei kai kapteenin tarvi mennä veneen mukana jos on yksistään?

MERELLÄ

Laitan kahvit kiehumaan vaikka vene heiluukin melkoisesti mainingeissa. Täytyy pitää toisella kädellä kahvipannusta ja toisella ruorista. Ei tätä varmaan näin ole tarkoitettu mutta kun tulee niin kodikas olo.

Veljeni soittaa parin tunnin kuluttua. On tietenkin hädissään, kun kuunteli Titanic-viestejäni. Hän kysyy onko minulla kelluntapukua, johon vastaan, ettei tässä nyt ensimmäisenä sellaisia ostella. Johan se olisi vaimokin huolestunut. Väittelemme kuinka kauan säilyn hengissä 19- asteisessa vedessä. Tämän väittelyn aikana ohitan huomaamattani yhden pohjoismerkin ja olen karauttaa Mellerin matalikolle. Niin hassulta kuin se tuntuukin, että keskellä merta voi olla 0.5 metrin matalikkoja mutta näin se merikartan mukaan on. Lännessä, etelässä ja pohjoisessa ei nimittäin näy maata ollenkaan ja idässäkin se on 15 km:n päässä. Lopetan puhelun ja kiepsautan veneen 180 astetta ja takaisinpäin. Olisi se ollut noloa karauttaa muutaman tunnin ajon jälkeen kiville.

Hytissä on edelleen voimakas savun haju. Siihen on vielä sekoittunut tervan ja polttoöljyn haju. Moottorin kierroksetkin tippuvat yhtäkkiä, aivan kuin olisi leikkaamassa kiinni mutta palautuu kuitenkin alkuperäiselle tasolleen. Ajan ilman kattoluukkua. Ilma on lämmennyt jo aamusta sen verran.

SAARISTO

Puolen päivän jälkeen Uusikaupunki on ohitettu ja alan kääntämään itään kohti mannerta.  Enhän minä muuten mutta kun reitti kääntyy kohti rannikon saaristoa. Nyt navigointitaitoni laitetaankin koetukselle. Ensimmäisten saarten jälkeen huomaan merikartan tekijöiden ajatuksenjuoksussa virheen. Minkä ihmeen takia heidän on pitänyt piirtää kartta siten, että sitä katsellaan ylhäältä käsin, vaikka minä poloinen tsiikaan maisemaa vaakatasossa. Tämä kartta lienee tehty lentäjille. Eihän siinä voi huomata mikä on saari ja mikä on manner. Vai onko saarta ollenkaan. Nyt varmistan sijaintiani vielä tiuhempaa. Käytän myös satelliittinavigaattoria varmistaakseni oikean määrityksen. Näyttää paikka heittävän muutama sata metriä.

Sitten tipun kartalta. Joudun laittamaan vaihteen vapaalle ja kellumaan. Tiedän olevani jossakin 1 km:n säteisen ympyrän sisällä mutta kun merellä pitää tietää justiinsa. Aikani kiikareilla tutkittuani uskon sijainnin löytyneen. Matkaa jatkaessani olettamukseni osoittautuu oikeaksi… onneksi.

Hitsi, että on hienoa ja päiväkin on tosi lämmin ja aurinkoinen. Ajelen saaristoväylää pitkin kohti Naantalia, jossa olen sopinut tapaavani siskoni ja hänen miehensä Manen.

Päätän tankata veneen varapolttoainesäiliöistä. Pysäytän paatin kohtaan, jossa on riittävästi vettä ympärillä, jos sattuu vähän räpöttämään. Menen veneen reunalle. Avaan tankin korkin ja niinhän siinä käy, että kun pitää kiinni toisella kädellä veneestä ja toisella 20 litran polttoöljykanisterista, niin eihän siitä mitään tule. 3 litraa meni tankkiin ja 7 mereen, loppu jää kanisteriin. Tästä pääsis jo Karkkilan Tienoon palstalle, mutta en aio kuitenkaan antaa juttuvinkkiä. Täytyy löytää jokin suojainen paikka uudelle tankkaustoimenpiteelle. Tosin 3 litralla ajelee tunnin verran.

TOINEN HULLU

Päätän ajaa Naantaliin merikarttaan merkittyä erittäin kapeaa reittiä pitkin. Tuo vähän jännitystä hommaan. Perässäni seuraa n. 12 metrinen uuden karhea purjevene ajaen moottorilla. Se kiusanhenki näyttää menevän jopa kovempaa kuin minun veneeni. Ei auta muuta kuin päästää ohi. Nopeusero on vain 1 km/h luokkaa joten ohittaminen ei ole mikään hetken tapahtuma. Näyttää lojuvan yli 10 henkeä loistoveneen kannella. Morjestamme kipparin kanssa.

Tulen väylän mutkaisimmalle ja kapeimmalle osalle. Äsken ohi mennyt purjevene on hidastanut vauhtinsa mateluksi. Näytän veneelle ohitusmerkkiä ja suostuvat kauppaan. Joudun ohittamaan veneen n. 10 metrin päästä. Vieraan veneen kippari huutaa jotakin. Käännän veneeni tyhjäkäynnille. Laitan käteni korvalle merkiksi, etten kuullut. Mies huutaa: ”Oletko ajanut tätä reittiä aikaisemmin”. Vastaan, että olen juuri ostanut veneen ja ensimmäistä kertaa elämässäni merellä. Kuuluu odottamaton vastaus: “Sama juttu”. Herran pieksut voiko olla mahdollista, että löytyy toinenkin hullu. Pitäisi lailla kieltää tuollaiset veneilijät. Voi vaikka osua omaan veneeseeni. Näköjään merellä on kaikki mahdollista. Sitä ihmettelen, että heidän veneensä on täynnä muuta porukkaa, kun minun mukaani ei suostunut kukaan. Uskottelen itselleni, että syynä on veneidemme n. miljoonan markan hintaero eikä merimiestaidot. Moikkaan heille jatkaen matkaani.

NAANTALI

Kello on 21.00 ja Naantali on tunnin päässä. Kohdalle sattuu ukkoskuuro. Pidän silti kattoluukkua auki. Tuntuu ihanalta saada raikasta vettä päällensä kun on yhtäjaksoisesti ajanut 15 tuntia eikä yölläkään nukuttu kuin pari tuntia. Karvainen merituuli puhalsi hänen suolaiseen rintaansa; tuumiskelen.

Soitan Manelle, että lähtevät ajelemaan kohti Naantalia. Ovatkin jo matkalla paikalle. Olimme sopineet Naantalin leirintäalueen laiturin kohtaamispaikaksemme. Ohitan Muumimaan ja vihdoinkin tärkeä etappi tulee näkyviin. Columbuksesta on varmaan tuntunut samalta saapuessaan Amerikkaan. Toisaalta hän luuli tulleensa Intiaan. Olenkohan minäkään Naantalissa? Kyllä varmaan. Sama Ukko-Pekan laiturihan siinä on kuin aikaisemmalla asuntoautoreissulla olin nähnyt.

Odottelen Manea ja systeriäni lähes tunnin. Olivat eksyneet mokomat. Ja siellä maissa on vieläpä kaikki opastemerkitkin.

Jatkamme Naantalista heidän mökilleen Airistolle. Mane ajaa ja minä juon kolme keppanaa peräperää. Onpa mies kuivunut entisestään matkan aikana. Tuntui, että ensimmäisestä pullosta ei mennyt mitään mahalaukkuun, vaan kaikki imeytyi jo ruokatorvessa.

Mökin rannassa olemme n. klo 24.00 ja minä olin viettänyt yhtäjaksoisesti merellä 18 tuntia. Olin silti valmis vaikka heti lähtemään takaisin. Veneily on ihmeellistä. Nukun yön veneessäni polttoöljyn ja tervan hajun kanssa. Savu on jo hälvennyt.

Jarmo

Jatkuu seuraavassa numerossa...